Kapeanäköisyys on katsomisen laiskuutta

Ollakseen osa samaa kaupunki-ilmiötä, asioiden ei tarvitse näyttää samalta. Halu esteettiseen yhdenmukaisuuteen kaventaa näköalaamme.

Olen nyt työskennellyt 17 päivää Helsingin nuorisotoimenjohtajana. Tapaamiset nuorisotaloilla, kaupungintalolla, kadulla ja verkossa ovat kirkastaneet yhden suurimmista haasteista tässä työssä: ilmiöiden tulkinta edellyttää kykyä kytkeä yhteen. Helsinki on jo siinä mielessä oikea suurkaupunki, että samat ilmiöt ottavat hyvin erilaisia muotoja. Tuntuu kuitenkin, että yhä päädymme helposti pudottamaan olennaisia asioita ulos, koska olemme jumissa kapeassa kuvastossa.

Seuraavissa ilmiöissä olen itse tunnistanut katseen laajentamisen paikkaa.

Syrjäytymisvaarassa oleva nuori

On hyvä, että nuorten pahoinvoinnista puhutaan nyt paljon. Helsingissä tilanne on dramaattinen. Meillä on 9 000 nuorta aikuista, jotka ovat koulutuksen ja työn ulkopuolella – siis emme tiedä, mitä he tekevät. Heistä merkittävä osa on maahanmuuttajia. Samaan aikaan meillä lastensuojelun asiakkaiden määrä on kasvanut vain viimeisen parin vuoden aikana kolmanneksella.
Meille on inhimillistä painottaa sitä, minkä näemme. Siis sitä, joka häiritsee omaa arkeamme. Siksi suuri osa syrjäytymiskeskustelusta tuntuu pyörivän niiden nuorten ympärillä, jotka oirehtivat julkisesti. Mutta samaan aikaan kun meidän on pidettävä huolta julkisen tilan tai koululuokan turvallisuudesta, pitää varmistaa ettei painotus ole liiallinen.
Kävin eilen tutustumassa Pihlajamäessä nuorisoasiainkeskuksen Luotsi-toimintaan. Olen todella ylpeä, että meillä on ohjelma, jossa nuoren rinnalla kuljetaan vuosi. Nuori tulee Luotsiin lähetteellä esimerkiksi koulukuraattorilta ja tilannetta lähdetään ratkaisemaan nuoren omasta motivaatiosta lähtien: siis jotta vaikutus on pitkäkestoinen, nuoren itse pitää tunnistaa kehittämisalueet ja haluta ja kyetä muuttamaan niitä. Tätä työtä ei tarvitse tehdä yksin, vaan tukena on joukko aikuisia nuorisotyöntekijöistä ja terveydenhoitajista vanhempiin.
Luotsin työntekijöiden kanssa keskustellessa kirkastui, että yhä enemmän meidän tulisi kiinnittää huomiota myös niihin nuoriin, joiden oirehtiminen ei häiritse meidän arkeamme. Siis niihin nuoriin, jotka vetäytyvät, joihin emme saa kontaktia ja jotka käpertyvät omaan huonoon oloonsa. Tämä koskee sekä tyttöjä että poikia. Tämän lukon purkaminen vaatii erilaisia keinoja kuin aggression hallinta.

Kaupunkikulttuuri

Ravintolapäivästä ja Siivouspäivästä on puhuttu paljon. Syystä. Huolta on kannettu esimerkiksi siitä, että lupamenettely olisi helpompi. Keskustelua on käyty alkoholin tarjoamisesta. Samaan aikaan meiltä on jäänyt lähes huomaamatta 15-vuotiaiden valtava kaupunkikulttuurin ilmiö: Allrightin mopomiitit. Mopomiitit kokoavat lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi Helsingin ja Vantaan rajalle noin 500–1000 mopoilijaa kerran kuussa. Mopomiiteissä on tiukat ohjeet siitä, että miiteissä tulee olla selvin päin ja niissä ajetaan letkassa.
Helsingissä mopojen määrä on kolminkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Samaan aikaan mopoilla tapahtuneiden liikenneonnettomuuksien määrä on yli kaksinkertaistunut. Mopomiittien ajoreittejä on jo fiksusti muokattu nuorten kanssa niin, että miitit eivät aiheuttaisi häiriötä alueiden asukkaille. Mutta samaan aikaan meidän pitäisi ottaa vakavasti se nuorten keskuudessa noussut huoli, että nyt ajoharjoittelu tapahtuu tiellä. Jos haluamme vähentää liikenneonnettomuuksien määrää, meidän pitäisi myös taata turvallinen harjoittelupaikka aloitteleville mopoilijoille.
Mutta kyse ei ole vain mopoista ja nuorista. Eilen kaupungintalolla järjestettiin keskustelutilaisuus niille, jotka ovat jättäneet ehdotuksen Helsingin kaupungin demokratiapilotiksi. Kyseessä oli kenties ensimmäinen kerta, jolloin kaupunginosatoimintaa ja popup-kulttuuria pyritään analysoimaan samana ilmiönä.

Vaikuttaminen

Demokratian kuvasto on yhä rajusti kiinni päätöksenteossa ja valituissa johtajissa. Rajoittunut kuvasto kokoushuoneista ja kättelyistä saa valtavan osan nuoria – mutta myös aikuisia – ottamaan etäisyyttä siihen politiikaksi kutsuttuun. Kasvaa tunne, että tuo ei ole minulle, minä en ole tuollainen, en pidä tuollaisesta toiminnasta.
Nuorisotaloilla käydessäni olemme keskustelleet työntekijöiden kanssa paljon siitä, mikä on vaikuttamistoimintaa. Termillä on ikävä taistolainen klangi, joka herättää osassa ammattilaisista vastustusta. Vaikuttaminen tuntuu helposti siltä, että pakotamme nuorelle asioita, joista hän ei ole kiinnostunut. Että hei nuori, nyt yhteiskuntaa muuttamaan, jooko.
Hankaluus on ymmärrettävä. Vaikuttaminen on hiukan samanlainen termi kuin yrittäminen. Harva meistä on kiinnostunut yrittämisestä, mutta moni ryhtyy yrittäjäksi koska haluaa toteuttaa itseään – kenties porukalla muiden kanssa. Ystäväni Niina rupesi yrittäjäksi, koska halusi erilaisen ruokakaupan. Ystäväni Aleksi ryhtyi yrittäjäksi, koska halusi tehdä hyvällä porukalla tutkimusta tulevaisuudesta.
Sama koskee sitä vaikuttamiseksi tai demokratiaksi kutsuttua ilmiötä. Harvaa kiinnostaa vaikuttaminen vaikuttamisen vuoksi. Osalla puskuna toimii halu saada luvallinen graffitiseinä Jakomäkeen, joillakin naisille ja miehille yhtä reilu työpaikka. Joillekin osallistumiseen vetää halu globaaliin tasa-arvoon, toisille vähävaraisten asuntotilanne. Laajentamalla kuvastoa käsittelemään hankauksia hallinnon kanssa tai toiveita paremmasta lähiympäristöstä, yhä useampi meistä voi tunnistaa paikkamme siinä demokratiaksi kutsutussa harjoituksessa. Yhteiseksi yhteiskunnaksi tämä muuttuu siinä vaiheessa, kun meidän on ryhdyttävä sovittamaan näitä hankauksia ja toiveita yhteen. Kääntämällä kuvastoa ongelmien ja saavutusten suuntaan, me saamme vaikuttamisen mielikuvia laajemmiksi ja tuomme ne paremmin iholle.

“Helsinki on nyt sellaisessa vauhdissa, että melkein huimaa”, tuttu totesi demokratiapilottien julkistamisen yhteydessä. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen totesi eilen, että esimerkiksi tiedon avoimuus tulee olemaan suurimmin helsinkiläistä päätöksentekoa muuttava voima. Mutta meidän yhteinen haasteemme on varmistaa, että suurempi aineisto tuottaa rikkaampaa tulkintaa eikä vain nosta näppärimpiä ja helpoimmin sulateltavia ilmiöitä pinnalle.

2 kommenttia kirjoitukseen ”Kapeanäköisyys on katsomisen laiskuutta

  1. Beagle sanoo:

    Now in English, please.

  2. Tommi Laitio sanoo:

    Good point. I promise to translate the first piece into English soon as well as write shortly a new piece in English.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *