Takaisin isän syliin?

Luottamukseen nojaavan yhteiskunnan vahvistaminen ei ole yksilön tai yhteiskunnan välinen valinta, vaan vaatii sekä rakenteellisia uudistuksia että ihmisten keskinäisiä jakamisen ja arvostamisen kokemuksia.

Ei meille tällaista luvattu. Ei sen näin pitänyt mennä.

Näitä tuntemuksia moni suomalainen pohtii mielessään. Suomalaisuuden tarinan piti mennä toisin. Uurastus piti palkita onnella ja varmuudella. Suomalaisen yhteiskunnan piti toimia niin, että kun hoitaa rootelinsa, saa ansionsa mukaan. Tämän yhteiskunnan puolesta suomalaiset ovat laajamittaisesti äänestäneet. Suomalaiset ovat myös olleet laajassa rintamassa tukemassa korkeampaa veroastetta, jos se tarkoittaa reilumpaa yhteiskuntaa ja parempia palveluita.

Sitten jotakin tapahtui viimeisen parinkymmenen vuoden aikana – ensin Neuvostoliiton kaatumisen myötä ja sitten globalisaation ja Euroopan unioniin liittymisen tuloksena. Selvyys, perinteet ja varmuus muuttuivat jotenkin vanhanaikaiseksi – ehkä jopa noloksi. Yhteiset kokemukset vähenivät. Kilpailu koveni, duunarityöt hävisivät ja yhteiskunta tuntui jakautuvan voittajiin ja häviäjiin. Pienituloisten asuntokuntien määrä on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana 10 prosentista 14 prosenttiin. Alle köyhyysrajan alla elävien lasten määrä on kasvanut viime vuosina huomattavasti.

Huoli ei ole yleensä itsekästä eikä vain tunnetta. Köyhyys myös näyttää erilaiselta kuin ennen. Kuten Simo Sipolan hieno dokumentti Perintönä köyhyys havainnollistaa, kyse ei ole kadulla kerjäämisestä vaan arjen taiteilusta: säästämistä lasten harrastuksista, pelkoa pesukoneen hajoamisesta, tylsistymistä, nuorten jäämistä kotiin kavereiden illanvietosta tai isojen hankintojen – jopa perheen perustamisen – lykkäämistä.

Uhka tuntuu monen mielestä tulevan ulkopuolelta. Elinkeinoelämän valtuuskunnan viime vuonna tekemän selvityksen mukaan kuusi kymmenestä (61 %) on sitä mieltä, että suo­malaisten tulisi varjella kulttuurinsa oma­leimaisuutta yhä lisääntyvää kansainvälistymistä vas­taan. EVA:n Ilkka Haavisto kirjoittaa raportissa:”Oman kult­tuurimme varjelemisen tarve nähdään tänään yh­tä akuuttina kuin 20 vuotta sitten, vaikka maam­me on tänään paljon kansainvälisempi kuin tuolloin.”

Miten ihminen sitten toimii pelon keskellä? Rupeaa hamstraamaan. Etsii syyllisiä niistä, jotka ovat itsestä erilaisia. Toivoo helppoja ja nopeita ratkaisuja. Syyttää päättäjiä. Kokee itsensä pieneksi ja voimattomaksi. Haluaa, että joku itseä isompi tulee ja vie tämän epävarmuuden pois.

Tuoreen Nuorisobarometrin mukaan suomalaiset nuoret elävät tässä samassa yhteiskunnassa. Asennetutkimuksen mukaan nuoret luottavat aikaisempaa enemmän poliisin, armeijan ja eduskunnan kaltaisiin auktoriteetteihin. Samaan aikaan nuoret luottavat aikaisempaa vähemmän muihin ihmisiin.

Vaikka luottamus muihin on asennetutkimuksissa mitattava tunne, se ei ole päätettävä asia. Luottamus muihin rakentuu kokemuksista, joissa tuntee itsensä tarvituksi, hyväksytyksi ja turvalliseksi. Se rakentuu tilanteissa, joissa saa auttaa ja ottaa apua vastaan. Mutta luottamus ei ole yhteiskunnan rakenteista riippumaton asia. Se murenee tilanteissa, joissa järjestelmä ei kohtele meitä tai läheisiämme oikeudenmukaisesti – ei tasoita lähtökohtaeroja tai puutu epäoikeudenmukaisuuksiin. Luottamusta muihin – halua hakea yhteisiä ratkaisuja – syövät myös kokemukset itseen tai läheisiin kohdistuvasta väkivallasta, kiusaamisesta ja häirinnästä ja etenkin se, että sivustakatsojat eivät tee mitään.

Kokemusten kautta rakennettu luottamus on myös hyvän nuorisotyön perusta. Nuorisotyössä lähdetään ajatuksesta, että nuoren hyvä elämä syntyy toiminnassa, yhdessä muiden nuorten ja turvallisten aikuisten kanssa.

Tietysti yhteiskunnallisia vallanpitäjiä kohtaan koetun luottamuksen voisi tulkita myös järjestelmän onnistumiseksi. Mutta kun se tapahtuu samaan aikaan kanssaihmisiin koetun luottamuksen heikkenemisen kanssa, syntyy ei-realististen odotusten kierre. Jos omasta elämästä puuttuvat yhteiset hyväksymisen ja onnistumisen tilanteet, vaadimme poliittisilta päättäjiltä asioita joita he eivät voi meille antaa. Ripustaudumme lupauksiin helpoista ratkaisuista, jotka eivät edellytä meiltä itseltämme uudenlaista toimintaa. Suostumme valvontaan ja kontrolliin kritiikittä. Ja olemme valmiita heikentämään itseämme heikompien asemaa, jos oma asemamme paranee.

On selvää, että johonkin selvään ja ennustettavaan yhteiskuntaan ei ole paluuta – jos sellaista koskaan on ollutkaan. Monella tavalla se on hyväkin. Liikkuvampi, keskustelevampi ja neuvottelevampi yhteiskunta on parempi esimerkiksi vähemmistöille. Se jättää onnistuessaan enemmän tilaa paikallisille ratkaisuille, vahvistaa osallisuutta omaan elämään ja lisää järjen käyttöä ja kohtuusharkintaa yksittäisissä tilanteissa.

Emme kuitenkaan ole vielä tässä yhteiskunnassa. Ei ole liioittelua sanoa, että Suomen lisääntyneen neuvottelevuuden ja avautumisen edut ovat kasautuneet nyt niille – meille – hyväosaisille ja koulutetuille. Kuten arkkipiispa Kari Mäkinen totesi A-studiossa ennen joulua, suomalaisten elämät pakenevat toisistaan nyt tavalla jossa toisten todellisuutta on usein edes vaikea kuvitella. Suurin osa meistä ei ymmärrä, mitä tarkoittaa käydä leipäjonossa tai istua pari vuotta kotona ilman mitään järkevää tekemistä. Juuri tämä kasvattaa vaatimusta empatialle ja neuvottelemiselle – asioille, joita auktoriteetit eivät voi meille antaa ilman meidän omaa luottamustamme kykyyn ratkaista asioita.

Sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus ei ole valintatilanne yksilön vastuun ja järjestelmän välillä. Samaan aikaan kun lisäämme esimerkiksi nuorten maailmassa kokemuksia yhteisestä sopimisesta ja onnistumisesta, meidän on pystyttävä tekemään kasvavaa epätasa-arvoa korjaavia rakenteellisia uudistuksia esimerkiksi sosiaaliturvaan, opetuksen laatuun tai lähipalveluiden saatavuuteen. Tarvitsemme ratkaisuja, joissa julkinen sektori tekee osansa, kansalaisjärjestöt ja yritykset osansa ja ihmiset oman osansa. Siis sellaisia kuin pääkaupunkiseudun puistojen ja rantojen kevät- ja syyssiivoukset, joissa kunta toimittaa välineet ihmisten porukoille. Tai sellaisia kuin Helsingin Diakonissalaitoksen VAMOS-projekti, jossa aikuisten vapaaehtoisten tukitoiminta nuorille on suunniteltu hyvin ja mukaan tulevat ihmiset koulutetaan kunnolla. Se tarkoittaa sekä yritysten ja yksityisten lahjoituksia nuorten harrastusvälineisiin että kunnallista tukea nuorisojärjestöille. Tai nuorisotilojen tarjoamista järjestöille tai nuorten porukoille maksutta silloin, kun tiloissa ei ole muuta toimintaa. Tai iltoja, joissa kaupunginosan asukkaat pääsevät tekemään uutta liikuntapaikkaa yhdessä ammattilaisten kanssa tai sosiaalipalveluiden asiakkaat suunnittelevat tulevaisuuden palveluja yhdessä kaupungin työntekijöiden kanssa.

Ihan tavallisia asioita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *