Hassut hurjat hirviöt

Julkisen sektorin tulevaisuus edellyttää lempeysharjoituksia. Hyväntahtoinenkin jättiläinen kun talloo helposti innostuneet pikkuolennot ja porukat jalkoihinsa.

Maurice Sendakin lastenkirja Hassut hurjat hirviöt on jokaisen amerikkalaisen lapsen suosikki. Myös oma seitsemänvuotias helsinkiläinen kummipoikani rakastaa sitä. Niin minäkin. Hassut hurjat hirviöt eli Where The Wild Things Are kertoo yhdeksänvuotiaasta Max-pojasta, joka karkaa kotoa ja ajelehtii lautallaan hirviöiden saarelle. Kirjassa ja siitä tehdyssä Spike Jonzen kummallisen kauniissa elokuvassa poika päätyy maailmaan, jossa isot ja kömpelöt olennot reagoivat asioihin usein kuin lapset. Suuttumus on isoa ja asiat hajoavat. Hirviöiden hellyys muuttuu helposti vaaralliseksi pienikokoiselle Maxille.

Hassut hurjat hirviöt tulee aina välillä mieleen, kun pohtii kunnallisen nuorisotyön tulevaisuutta Helsingin kaltaisessa kaupungissa. Kykenemmekö me kaupunkina toimimaan tavalla, jossa meidän reaktiomme ottavat huomioon kokoerot? Olen pohtinut tätä suhteessa nuorten vaikuttamismahdollisuuksiin. Helposti hyväntahtoinenkin voimakas yhteydenotto voi riistää nuorelta omistajuuden omaan ideaansa. Helposti apu kääntyy puolestatekemiseksi. Siis kansalaisuudesta tulee tilaaja-tuottaja-malli. Kuluttajakansalaisuus. Tämä on iso kysymys juuri Helsingissä, jossa Ruuti-järjestelmän ajatus on vahvistaa nuorten omien toimintaryhmien mahdollisuuksia.

Hassuissa hurjissa hirviöissä Max oppii ohjailemaan hirviöitä ja sovittelemaan niiden kiistoja. Hirviöteema liittyy vahvasti myös kunnan ja järjestökentän suhteeseen. Sanomme vahvistavamme vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisten mahdollisuuksia toimia yhdessä. Mutta ovatko käytäntömme sellaisia jotka ovat sovitettavissa pitkälti vapaaehtoisvoimin toimivien porukoiden rytmiin? Tätä on tarkoitus pohtia seuraavan vuoden aikana, kun valmistelemme kokonaiskuvan nuorten elämän toimijoista Helsingissä ja käymme keskusteluja järjestöjen ja yritysten kanssa siitä, miten voisimme olla parempi kumppani. Se tarkoittaa myös sen tunnustamista, että sama malli ei sovi kaikille. Kuuntelemalle nuorten, nuorten porukoiden ja esimerkiksi järjestöjen kokemuksia voimme oppia, miten hyvää tarkoittavat eleemmekin voivat joskus vaikeuttaa muiden toimintaa. Mielestäni hieno aloite tämän ymmärtämisessä on ollut meidän ja IOM:n yhteinen iYouth-hanke, jossa on katsottu, miten me voimme vahvistaa erityisesti maahanmuuttajanuorten kanssa toimivien järjestöjen toimintaa. Se on tarkoittanut koulutusta ja räätälöintiä. Kuuntelua ja juttelua. Hassu hurja hirviö onkin jo opetellut käytöstapoja siinä mielessä, että meidän kansalaistoiminnan toimistomme ihmiset järjestäen tapaavat uusia järjestöjä ja auttavat heitä täyttämään hakemukset oikein.

Hyväntahtoista monsteria ollaan muuallakin lähettämässä käytöskouluun. Helsingin uuden sosiaali- ja terveysviraston – joka siis työllistää 15 000 ihmistä ja käyttää puolet Helsingin kaupungin rahoista – toiminta-ajatus on tiivistetty lauseeseen: ”Tulit juuri oikeaan paikkaan. Miten voin auttaa?” Se tarkoittaa toimintatapaa, jossa palvelut joustavat kuntalaisen tarpeiden mukaan ja jossa kuntalaisen ei tarvitse opetella kunnan organisaatiorakennetta saadakseen apua ja palvelua. Kunnianhimo on asetettu ainakin tarpeeksi korkealle.

Sosiaali- ja terveysviraston lauseeseen tiivistyy paljon sitä, minkä itse toivoisin olevan julkisen sektorin tulevaisuus. Että lähtökohtanamme olisi oletus siitä, että ihmiset ovat tarkoittaneet hyvää ja että meidän tehtävämme on auttaa ihmisiä määrittelemään tarpeensa ja löytämään siihen ratkaisu.

Nuorisotyössä tämän oli meitä paremmin tiivistänyt Oulun kaupunki. Oulun nuorisopalveluiden nuorisokulttuurityön lähtökohta oli kiteytetty kahteen lauseeseen:

Saammeko tulla mukaan?

Ole kiinnostunut, älä kiinnostava.

Juuri noin. Erityisesti sivistyspuolella, jossa toiminnan päälähtökohta on vapaaehtoisuus, meidän tulee oppia tunnistamaan hyviä juttuja ja tarjoamaan apua. Jos nuorisotilat vahvistavat ihmisten ystävyyssuhteita ja jos niistä tulee ihmisten yhteisen tekemisen paikkoja, ne muuttuvat myös ihmisille tärkeimmiksi.

Itse toivoisin, että muutaman vuoden päästä nuorisoasiainkeskus olisi sellainen lempeä monsteri, jolle voi soittaa hiukan keskeneräisenkin ajatuksen kanssa, koska sieltä on yleensä saanut jeesiä. Että meillä olisi tekemisen meininki, me vahvistaisimme kaikkien yhdenvertaisia osallistumismahdollisuuksia esimerkiksi lähipalveluilla ja me saisimme oikeat ihmiset pöytään. Että meidän nuorisotalot olisivat alueiden nuorten erilaisille porukoille tärkeitä tiloja. Ja että meidän nuorten vaikuttamisjärjestelmä Ruudin lupaus nuorten porukoille ja nuorisojärjestöille olisi jotenkin tämän suuntainen:

Voitaisiinko me jotenkin jeesata? Kukas tästä asiasta päättää ja mitäs me voitaisiin kimpassa tehdä? Olisiko vaikka meidän teltoista, trangioista, tanssistudioista, järjestelmäkameroista, touhutonneista, nuorisotyöntekijöistä, kokoustiloista tai PA-laitteista apua?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *