Terveisiä taantumusjoukoista

Kuusela & Ylönen: Konsulttidemokratia (Gaudeamus 2013)

Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen Konsulttidemokratia (Gaudeamus 2013) on parhaita viime aikoina julkaistuja tietokirjoja. Kirjan toivoisi päätyvän mahdollisimman monen virkamiehen lukulistalle. Kirja kuvaa, miten huolimattomasti ja naiivisti ulkoistettu muutostyö korruptoi julkisen sektorin itsekunnioituksen.

On ilo havaita, että Gaudeamus on tunnistanut muualla hyvin suositun tietokirjojen markkinan: akateemisten tutkijoiden suurelle yleisölle kirjoitetut kirjat. Juuri Gaudeamuksen humanistis-yhteiskunnallisessa tutkijapoolissa on paljon sellaisia tutkijoita, joilta mielellään kuulisi enemmänkin yleistajuista analyysiä siitä, miten meistä on kansakuntana tullut tällaisia, mille arvoperustoille nykyinen suomalainen poliittinen toiminta ja puhe perustuvat ja mihin suuntaan me voisimme tästä lähteä.

Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen Konsulttidemokratia on hieno esimerkki siitä, miten paneutuva tutkimusote yhdistettynä rauhalliseen ja selkeään kirjoittamistaitoon tuottaa käyttökelpoista ymmärrystä. Kirjassa on kuultu tasapuolisesti eri ihmisiä, henkilöiden mustamaalausta on vältetty ja vain ajoittain kirja sortuu yksinkertaiseen pilkkaukseen (kuten ivatessaan voimaantumista tai referoidessaan firmojen nettisivuja). Toivon, että sekä entiset kollegani ajatushautomomaailmasta että nykyiset työkaverini kuntapuolelta tarttuisivat kirjaan rohkeasti.

Kirjoittajat peräänkuuluttavat lisää itsetuntoa julkiselle sektorille. “Ehkä julkisella sektorilla onkin alettu uskoa, että ajatteleminen ei ole luontaista julkisen sektorin työntekijöille – se on siis aina hankittava ulkopuolelta”, Ylönen ja Kuusela kuvaavat ongelmaa.

Analyysi osuu oikeaan. Olen tuoreena tulijana monesti hämmästellyt sitä, miten johtavatkin julkisen sektorin virkamiehet ja poliitikot vähättelevät sitä asiantuntemusta, jota heillä ja heidän kollegoillaan on. Käsitys virkamiesten jäykkyydestä, taantumuksellisuudesta, laiskuudesta ja yksinkertaisuudesta on yleinen ja siksi siihen on helppo tukeutua. Itseään ja työkavereitaan vähättelevällä puheella saa helpot naurut. Tragikoomiseksi tilanteen tekee, että samat ihmiset pohtivat seuraavassa seminaarissa sitä, miten julkisen sektorin työstä tehtäisiin houkuttelevaa. Konsulttidemokratia ohjaa kysymään olennaisen kysymyksen: kukapa haluaisi tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka eivät edes itse usko siihen, että osaisivat hommansa? Kuuselan ja Ylösen mukaan “konsulttidemokratian luotsina onkin pelkurivaltio, joka vie työntekijöidensä ylpeyden osaamisestaan.”

Huoli on aiheellinen. Suurin osa julkisen sektorin työntekijöistä – siis ne tuhannet ja taas tuhannet palvelun, hoivan, kunnossapidon ja sivistyksen ammattilaiset – kärsivät nyt siitä, että monilla heidän työtään johtavilla asiantuntijoilla on itsetunto-ongelma. Julkisen sektorin pääasiallisen työn kanssa kun ajatuksella alisuorittamisesta on kovin vähän tekemistä. Jos ajatellaan vaikka nuorisotyöntekijöitä, työ on sekä henkisesti että fyysisesti todella kuormittavaa ja siitä korvataan liian pienellä palkalla. Ei sitä kukaan tekisi, jos työnteon taustalla ei olisi ylevämpiä ajatuksia auttamisesta ja yhteishyvästä.

Työn arvostuksen nostaminen ja työolojen parantaminen on julkisen sektorin isoin kysymys lähivuosille. Ja se ei korjaannu vain yhdellä tsemppausseminaarilla koko väelle (vaikka niillekin kyllä on jatkossakin tarvetta), vaan vaatii kokonaista johtamistavan muutosta. Aloittaa voisi vaikka siitä, että varmistettaisiin johtajien ja kehittäjien tuntevan kenttätyön arjen.

Olen todella iloinen, että esimerkiksi Helsingin kaupunki on ottanut johtamisen parantamisen isoksi teemaksi lähivuosille. Itse toivon ja tulen tekemään nuorisoasiainkeskuksessa kaikkeni – niin kuin tuntuvat toivovan myös Konsulttidemokratian kirjoittajat –, että johtamisen parantaminen etenisi luottamuksen, oman harkinnan ja oma-aloitteisuudesta ja yhdessä tekemisestä palkitsemisen suuntaan. Aivan aiheellinen pelko kun on, että puhe paremmasta johtamisesta on on Troijan hevonen lisääntyvälle kyttäämiselle, osaoptimoinnille, vastakkainasettelulle ja epäluottamukselle.

Väitän, että julkisen sektorin parempi itsetunto, työkulttuurin parantaminen ja itsekunnioitus helpottaisivat myös kovempien vaatimusten asettamista konsulteille. Itsekin konsulttityönä tehneenä ja tilanneena jaan monet Kuuselan ja Ylösen huolet tilaajaosaamisen puutteesta. Liian monissa tapauksissa toimeksianto konsulteille on niin epäselvä tai kunnianhimoton, että edes parhain ja vilpittöminkään konsultti ei voi tuottaa käytettävää tietoa. Liian usein konsultit myös jätetään hääräämään asian kanssa täysin itsenäisesti, jolloin tilaajaorganisaation sisällä oleva asiantuntemus, kokemus ja kontaktit jäävät tunnistamatta ja tunnustamatta.

Ainakin oman kokemukseni mukaan työn ohjaamiseen tarkoitetut palaverit muuttuvat liian usein jutusteluksi. Tämä on usein varma resepti siihen, että työn julkistuksen yhteydessä organisaation sisältä on helppo todeta, että “mehän tiedettiin tämä kaikki jo”. Itselleni hyödyllisimpiä konsulttikeikkoja – sekä asiakkaana että tekijänä – ovat olleet ne esimerkiksi Demos Helsingissä tehdyt toimeksiannot, joissa olemme päässeet työskentelemään tiiviisti tilaajan asiantuntijoiden ja ammattilaisten kanssa. Näin tilaajan ihmiset voivat löytää omia ajatuksiaan toimenpide-ehdotuksista, jolloin vastaanotto on suopeampaa.

Konsulttidemokratian arvo on se, että se ei tuomitse ulkopuolista asiantuntemusta lähtökohtaiseksi pahaksi. Kuten Kuusela ja Ylönen, myös itse näen monia tarpeita ja tilanteita, joissa kannattaa käyttää ulkopuolista asiantuntemusta. Esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjaston keskustakirjaston kehittäminen hyötyi ymmärtääkseni valtavasti siitä, että projektiin otettiin mukaan Suomen parhaita palvelumuotoilun ammattilaisia. Nuorisoasiainkeskuksen osallistuvan budjetoinnin kokeilu hyötyy valtavasti siitä, että voimme työskennellä visualisoinnin ammattilaisten kanssa. Väitän myös, että Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö oppi uudenlaista palvelumallia ja paransi viestintäänsä yhteisen muotoilupääkaupunkiprojektimme aikana. Kaikissa onnistumisen edellytys on ollut se, että konsultit työskentelevät paljon tilaajan ihmisten kanssa yhdessä.

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen nostavat oikein esille myös tietojohtamisen riskit. Törmään itsekin moniin asiantuntijoihin ja johtajiin, joiden puheesta on hävitetty ideologia kokonaan. Kuusela ja Ylönen kuvaavat ilmiötä post-politiikan käsitteellä. “Konsulttidemokratian ytimessä on ajatus siitä, että julkisen sektorin kuuluu toteuttaa hyviä ja toimivia ideoita”, he kirjoittavat.

Tämä on vain järkevää -retoriikka on äärimmäisen tehokasta. Olen itsekin turvautunut siihen. Mutta se on myös vaarallista. Ainakin itse koen virkamiehenä turvallisemmaksi työskennellä niiden kanssa, jotka näyttävät korttinsa avoimesti. Meidän ratkaisumme on ainoa järkevä ratkaisu -retoriikka korruptoi ihmisten luottamuksen politiikkaan, vahvistaa koulutettujen asiantuntijoiden valtaa ja etäännyttää päätöksentekoa kansalaisten todellisuudesta. Se synnyttää sitä maailmaa, joka näkyy esimerkiksi Nuorisobarometrissa: nuoret uskovat, että päätökset tekevät jotkut fiksut ja vallakkaat ja luottavat kovin vähän yhteiseen toimintaan muiden kansalaisten kanssa.

Itse olen vahvasti tietoperustaisen johtamisen kannattaja. Kun käytämme veronmaksajien rahoja, meidän pitää tietää ja pystyä todistamaan, mitä toimenpiteemme maksavat ja keitä ne tavoittavat. Mutta Konsulttidemokratia kiinnittää huomion olennaisimpaan: tiedontuotannon jälkeinen tulkinta on aina poliittista, sitä ohjaavat aina tulkitsijoiden arvostukset. Juuri siksi tiedon avoimuus on edellytys sille, että yleinen kiinnostus yhteiskunnallista toimintaa kohtaan voi kasvaa. Tiedon tulkitseminen rakentuu aina kuvalle siitä, miten muutos tapahtuu, mikä on merkittävää, onko ihminen hyvä vai paha ja niin edelleen. Siksi esimerkiksi kansalaisilla, poliitikoilla ja journalisteilla tulee olla mahdollisimman helppo pääsy tietoon, jotta he voivat jäljittää ja arvioida ehdotettujen ratkaisujen perustelut. Helsingin kaupungin aluesarjat, Nuoret Helsingissä ja Helsinki Region Infoshare ovat tässä mielessä askelia oikeaan suuntaan. Helsingin kaupungin tietokeskuksen kunnollinen resursointi on hyvä investointi kansanvaltaan.

Kuusela ja Ylönen nostavat ratkaisukeinoina esille julkisten asiakirjojen avoimuuden lisäämisen, asiantuntijoiden työajan ostamisen julkisen sektorin palvelukseen (muotoilun alueella Sitrahan on tätä jo ansiokkaasti tehnyt Design Exchange -ohjelmallaan), ostamisosaamisen lisäämisen, asiantuntijakierron, komiteamaisen valmistelun, mikromanageroinnin vähentämisen ja yliopistotutkijoiden hyödyntämisen. Näistä kaikista on helppo olla samaa mieltä. Itse lisäisin tuohon listaan julkisen sektorin suunnittelutehtävien määrittelyn uudelleen, korkeakoulujen ja virastojen tiiviin yhteistyön (esimerkiksi julkisen sektorin tarjoaminen opinnäytelaboratorioksi ja projektikurssialustaksi), ryhmämuotoisten palkitsemisjärjestelmien kehittämisen ja virkamiesten viestintätaitojen kohentamisen. Näiden tekemiseen, kouluttamiseen ja rakentamiseen en sulkisi ulos palveluiden ostamista ulkopuolelta – konsulteilta.

On ymmärrettävää, että Konsulttidemokratia keskittyy purkamaan auki resurssien käyttöä ja tuotantotapoja. Tämä on ymmärrettävää, koska niitä on helppo arvioida. Tähän keskittyy myös suurin osa julkisen sektorin arviointityöstä – mittaamaan resurssien käytön ja suoritteiden määrän suhdetta. Esimerkiksi nuorisotyössä toimintaamme ohjaavat juuri panos-suorite-vertailu, kontaktien määrien mittaaminen sekä ammattilaisten itsearviointi. Emme ole tässä julkisella sektorilla harvinaisuus.

Olennaisimman kysymyksen pohdinta jää kuitenkin kirjassa vajaaksi: miten konsulttien ehdottamat ja toteutetut toimenpiteet ovat parantaneet kansalaisten hyvinvointia? Tästä olisi mielenkiintoista jatkaa Kuuselan ja Ylösen kanssa. Esitänkin kutsun istua alas ja jatkaa siitä, mihin ansiokas pamfletti jää.

Disclaimer: 

Aiemmin olen toiminut konsulttina yksityisellä sektorilla ja kansalaisjärjestöissä sekä tutkijana kirjassa mainitussa Demos Helsinki -ajatushautomossa. Ylösen ja Kuuselan Demoksessa tekemä haastattelu jäi minulta väliin, koska olin muistaakseni luennoimassa julkisen sektorin tilaisuudessa. Olen kirjoittanut ketteryydestä, tehnyt konsultaatiota esimerkiksi Sitran ja oikeusministeriön toimeksiannosta, konsultoinut taidehallinnon uudistamista Antti Järven kanssa kirjoitetun pamfletin pohjalta ja ollut kirjoittamassa maabrändiraporttia. Demos Helsinki eroaa monista kirjassa käsitellyistä konsulteista siinä, että kaikki sen työ on julkista.Ensimmäinen kontakti nykyiseen työpaikkaani oli konsulttikeikka. Olen konsulttina laatinut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle muutosraportin, jonka tarkoituksena oli toiminnan tehostaminen ja organisaation ketteryys.

Yksi kommentti kirjoitukseen ”Terveisiä taantumusjoukoista

  1. Johtamisen kehittäminen on ollut painopistealueena kaupungilla jo ainakin 10 vuotta, jollei kauemmin. Tulokset?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *