Onko tehokasta laupeutta?

Hyvinvointiyhteiskunnan seuraavan vaiheen lähtökohtana voisi olla auttamisen – jopa laupeuden – ajatus. Tehokkuuden mittareita tulee jatkossa yhä tarkemmin tarkastella juuri auttamisen ja kansalaisuuden näkökulmasta.

Osallistuin keskiviikkona Helsingin yliopiston ja LähiTapiolan tilaisuuteen Hyvän yhteiskunnan rakentamisesta. Teemana noin yleisesti oli hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus ja tarkemmin yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö. LähiTapiolan ja Helsingin yliopiston yhteistyön taustalla oli Michael Porterin ja Mark Kramerin lanseeraama jaetun arvon ajatus – siis sellainen liiketoiminta, jossa yhteiskunta ja yritys voittavat. Esimerkkinä nostettiin se tapa, jolla Mänttä-Vilppulan sosiaali- ja terveyspalvelut on järjestetty. Pihlajalinnan ja kunnan yhteisomistuksessa oleva yritys on kyennyt jo nopeasti alentamaan kustannuksia sekä takaamaan lääkärit ja muun ammattihenkilökunnan. Pihlajalinnan toimitusjohtaja Mikko Wirenin mukaan juuri yksityisen sektorin mukanaolo teki mahdolliseksi tietynlaiseen kriisitilaan ajautuneen kunnan lakisääteisten palveluiden turvaamisen nopeasti.

Hyvinvointiyhteiskunnan historiaa tutkiva professori Pauli Kettunen kysyi seminaarissa, onko hyvinvointiyhteiskunta tällä hetkellä pelastaja vai pelastettava. Onko siis kysymys lähes puolustuskyvyttömän ja liian hitaan uhrin elinolojen turvaamisesta vai kansalaisten hyvinvointia jo nyt voimakkaasti tuottavan jättiläisen vahvistamisesta? Hyvinvointiyhteiskunnan määrittäminen toimijaksi tai kohteeksi on ratkaisevaa juuri siinä, millaisiin toimenpiteisiin turvaudumme.

Itse haluaisin nähdä julkisen sektorin vahvana ja aktiivisena toimijana. Juuri sitä ajattelua ja sen suuntaisia toimenpiteitä tässä tulisi vahvistaa. Omassa puheenvuorossani tarjosin ratkaisuksi sitä, että lopetamme julkisen sektorin työntekijöiden pilkkaamisen ja haemme työhön lisää mielekkyyttä auttamisen ajatuksen kautta. Professori Adam Grant sanoo tuoreessa Give and Take -kirjassaan, että juuri auttaminen ja auttamishalu on alikäytetyin organisaation toimintaa tehostava motivaatio.

Suomalaiseen yhteiskuntaan – ehkä jopa ihmisyyteen kokonaan – sisäänladattu halu auttaa näkyy jo nyt esimerkiksi vapaaehtoistyössä. Kun suomalaisilta kysyy syitä vapaaehtoistyölle, suurin osa perustelee sitä paremman ansioluettelon sijasta juuri halulla olla hyödyksi. Tämän ajatuksen vahvistaminen on tehokas tapa parantaa työhyvinvointia. Oman kuuden kuukauden kokemukseni mukaan ainakin jättiosa oman nuorisoasiainkeskuksemme on tässä työssä juuri sen takia, että saa olla hyödyksi. Ankeuttajia ja vaikeuttajia tapaan kovin paljon vähemmän.

Auttamisen ajatusta voitaisiin vahvistaa muuttamalla puhetta arvostavammaksi, tekemällä kansalaisille syntyvät hyödyt työntekijöille paremmin näkyviksi ja lisäämällä mahdollisuuksia omaan järjenkäyttöön. Itse olemme lähteneet viemään nuorisotaloaverkkoamme tähän suuntaan. Haluamme jatkossa antaa taloillemme enemmän valtaa päättää itse, millaista nuorisotyötä juuri heidän alueensa tarvitsee. Ei sitä tarvitse ostaa ulkopuolelta tai määrätä pilkuntarkkaan johdosta. Meidän työntekijöillämme on omatkin aivot. Kiinnostavaa on, että samaan aikaan kun julkinen sektori on vielä täysin mittaamisvimman lumoissa, esimerkiksi Sokos Hotels lisää hotelleissaan työntekijöiden oikeutta omaan harkintaan.

Entinen pääministeri Esko Aho viittasi puheenvuorossaan yleiseen käsitykseen, että tehokas on automaattisesti epäsosiaalista. Ahon mukaan juuri tehottomuus kaatuu heikoimpien, ei hyvinvoivan keskiluokan, niskaan. Ajatus on totta, jos tehokkuuden mittarit ovat oikeat. Suomen Punaisen Ristin pääsihteeri Kristiina Kumpula jakoi ajatuksen, mutta varoitti omassa puheenvuorossaan vääränlaisen tehokkuuden tavoittelun vaikeuttavan kansalaisuuden kasvua ja heikentävän sosiaalista luottamusta.

Jäin tilaisuuden jälkeen pohtimaan, onko olemassa tehokasta auttamista ja kansalaisuutta. Voidaanko tehokkuuden mittarit rakentaa niin, että ne kannustavat järjenkäyttöön ja luovat tilaa vapaaehtoistoiminnalle?

Kaikki palaa mielestäni lopulta ihmiskäsitykseen. Luottamukseen perustuvia rakenteita on helpompi vahvistaa, jos työn taustalla on ajatus ihmisestä yhteiseen hyvään pyrkivänä toimijana. Jos taas taustalla on ajatus laiskasta ja itsekkäästä kieroilijasta, on perusteltua lisätä valvontaa ja varmistusta. Jos taustalla on luottamus, meillä on enemmän sietokykyä asioille, joiden vaikutukset näkyvät vasta pitkän ajan päästä.

Anoppini kertoi viime viikolla, että hän uskaltaa päästää tuntemattoman siivoojan kotiinsa, koska siivooja on kirkossa käyvä kristitty. Tämän vuoksi – siis siksi, että anoppini ymmärsi siivoojan elämän pääsuunnan ja arvopohjan -.hän uskalsi lähteä töihin ja jättää ulko-oven lukitsematta. Anoppini ei ole tässä yksittäistapaus. Ihmisten on helpompi luottaa sellaisiin ihmisiin, joiden arvopohja ja lähtökohdat ovat näkyvissä. Näin jopa silloin, kun ne eroavat omista.

Kiinnostavaa on, että jos etsii suomalaisesta yhteiskunnasta laupeudessaan tehokkaita organisaatioita, pintaan nousevat juuri ihmiskäsityksestään avoimet organisaatiot. Erityisen kiinnostavaa on, että laupeudessaan tehokkaina näyttäytyvät usein kristillisistä lähtökohdista ponnistavat organisaatiot. Sellaiset kuin Helsinki Missio, Kirkon ulkomaanapu, Helsingin diakonissalaitos ja Setlementtiliitto. Sellaiset, joiden ymmärrys ja huoli oikeudenmukaisuudesta on niin todellinen, että ei anneta itselle eikä toisille oikeutta tuhlata, tuomita tai laiskotella. Että halutaan ymmärtää varmasti, että eteneekö oikeudenmukaisuus.

Tähän meidänkin olisi julkisella sektorilla – vaikka aluksi kunnissa – päästävä. Samoin yliopistolla. Että meidän toimintaamme ohjaisi näkyvissä oleva radikaalin humaani ihmiskäsitys. Että palkitsisimme oikeudenmukaisuutta edistävästä yhteistyöstä. Että luottaisimme entistä enemmän siihen, että omaa elämäänsä ohjaavat ihmiset lähtökohtaisesti haluavat itselleen ja muille hyvää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *