Koko jengi kadulle

(Puhe nuorisoasiainkeskuksen henkilökunnalle aloituspäivässä 3.9.2013 kulttuuriareena Gloriassa)
Ensi vuonna nuorisoasiainkeskuksessa ei voi olla töissä ilman, että tapaa helsinkiläisiä nuoria. Vuoden 2014 aikana jokainen Helsingin nuorisoasiainkeskuksen 400 työntekijästä lähtee liikkeelle haastattelemaan nuoria siitä, millaista heidän elämänsä on nyt ja miltä heidän tulevaisuutensa näyttää. Haastattelujen tulokset käydään läpi yhdessä nuorten ja päättäjien kanssa. Nämä keskustelut määrittävät nuorisoasiainkeskuksen tulevaisuuden suunnan.

Nuorisoasiainkeskuksen toimipaikat
Hyvät työkaverit, bästa kollegor

Vuosi sitten olin käymässä Malmin nuorisotalolla. Kello oli jo yli kahdeksan illalla ja olimme jo kiertäneet neljä muuta paikkaa toiminnanjohtaja Ritva Vareliuksen kanssa. Malmilla äänenvoimakkuus oli kovempi kuin Tapanilassa, Pukinmäessä, mopohallilla tai Fallkullassa. Ovella minulle kerrottiin, että kaksi tyttöä oli lähtenyt kotiin, koska olin niin paljon myöhässä. Heillä olisi kuulemma ollut sanottavaa johtajalle. Portaikossa poika tivasi minulta useaan kertaan, miksei hän saa jatkossa enää käydä nuorisotalolla. Hän sanoi, ettei hänellä ole paikkaa mihin mennä. Keittiössä kundi kysyi minulta ensimmäisenä kysymyksenä:”Paljon sä tienaat?”

Oli ollut pitkä päivä. Tuntui, että kaikissa noissa tilanteissa jotenkin kompuroin. Asiat tulivat iholle. Yritin selittää parhain päin, mutta se ei oikein kantanut. Kun nuoret olivat lähteneet, Luotsin toiminnanjohtaja Anu Mattila tuli sanomaan mulle ”Nuorisotyössä on kyse siitä, että päästää lähelle, mutta samanaikaisesti pitää osata rajata. Jos avaat itsesi kokonaan joka tilanteessa, sä revit itsesi – etkä jaksa tätä työtä.”

Kommentti pyöri minulla mielessä pitkään. Siinä on minun mielestäni viisautta. Vuoden aikana kohtaamiset teidän kanssanne ovat antaneet jo jonkinlaisen hajun siitä, mistä nuorisotyössä on kyse. Mä haluan jo tässä vaiheessa kiittää siitä, että olette antaneet tilaa oppia. Mun käsitys nuorisotyön ammattilaisuudesta on se, että pystyy kohtaamaan jokaisen ihmisenä, pystyy antamaan jokaiselle mahdollisuuden olla oma itsensä ilman että kuitenkaan hylkää kotioloihin tai elämäntilanteeseen liittyviä taustatekijöitä. Että osaa asettaa itselleen ja muille rajoja. Tässä ymmärryksessä monet teistä ovat olleet avuksi. Esimerkiksi Minna Sirviö on opettanut minulle, mikä ero on sillä että järjestää nuorille diskon ja että järjestää nuorten kanssa diskon. Ja että toinen niistä on nuorisotyötä. Te tiedätte kyllä kumpi.

Nuorisotyöhön liittyvä toivon ja mahdollisuuden antamisen ajatus on radikaalia tässä ajassa. Se, että jokainen saa oikeuden olla tarvittu, itsellinen ihminen ja kykenevä tilanteessa, jossa meille hoetaan lehdessä johtajien toimesta että vyötä kireämmällä, lisää tehoja – että susi on tulossa. Tässä mielessä väittäisin, että meitä lähimpänä oleva kaupungin hallintokunta on – ehkä jopa yllättäen – kirjasto, johon sisältyy samanlainen vapauden, valinnanvaran ja sivistyksen ajatus.

Nuorisotyö onnistuessaan antaa mahdollisuuden olla myös epätäydellinen ja heikko. Että ei tarvitse taipua pidemmälle kuin pystyy. Mulla on pyörinyt koko vuoden päässä Sinikka Haapasen tässä tilassa mulle vuosi sitten sanoma juttu. Sinikka sanoi päivän lopuksi:”Musta on hienoa, että tulit meille töihin. Muista, että sun ei tarvitse olla muuta kuin sä olet.”

Tuo lupaus meidän tulisi työssämme antaa jokaiselle helsinkiläiselle nuorelle. Epätäydellisyys ja heikkous ei tarkoita samaa kuin hauras. Esimerkiksi Teatriksessa Kansallisteatterin lavalla oli todistettavissa, miten heikkoudelle ja herkkyydelle tilan antaminen tuottaa rohkeutta. Ja se turvallisessa ympäristössä tapahtuva kokeilu, pusku ja venyminen on sitä, mitä hyväksi ihmiseksi kasvamiseen tarvitaan.

Te – tai me – olemme tehneet nuorisotyön puolustamisen tänä vuonna helpoksi. On ollut helppo lobata lisää rahaa työlle, josta syntyy joka viikko monta uutisotsikon arvoista asiaa.

On saanut olla ylpeä, kun Helsingin Sanomat kirjoittaa Jakomäen graffitiseinästä ja työstämme Tapulin jengien kanssa, kadulla äiti tulee kiittämään Kannelmäen nuorisotalosta, isä Arabiasta lähettää kiitoskirjeen kesäleiristä, tuntemattomat sanovat maksavansa mielellään veroja kun Roihuvuoressa tehdään osallistuvaa budjetointia tai kaupunginjohtaja kehuu juhlaviikkojen vastaanotolla suoritustamme Tall Ships Racessa ja Tullaamossa. Nuorisoasiainkeskuksen ennakkoluulottomuus esimerkiksi nimettömässä rekrytoinnissa on saanut kehuja.

Nämä hyvät teot ovat kääntyneet myös hyväksi tulokseksi. Me olemme näillä näkymin täyttämässä kaikki meille täksi vuodeksi asetetut toiminnalliset tavoitteet, suurimmassa osassa olemme menossa yli. Te olette siis tehneet todella hyvää työtä ja mielestäni sitä ei voi sanoa liian usein ääneen.

Jag är väldig stolt över vårt arbete i år. Enligt mig get Ungdomscentralen hopp i en tid när det känns att pessimismen mot framtiden är modus operandi – jag menar standard. Det är helt klart för mig varför Helsingfors behöver det som vi gör: bra ungdomsarbete kommunicerar att världen är inte färdig, att vi har både en rätt och en plikt att lämna ett märke.

Mutta haluan myös kertoa asioista, joista olen huolissani. Kierroksella havaitsemiani, minua huolestuttavia juttuja on kaksi. Ensimmäinen on pelko. Siis pelko tehdä uutta ja pelko nykyisestä paikasta. Jossain me olemme epäonnistuneet, jos Suomen turvatuimman työnantajan leivissä ihmiset pelkäävät tulevaisuutensa puolesta tai että nuorisotalolla on sellainen tunne että se voi mennä alta koska tahansa. Ja kyllä meillä on tietynlainen peiliinkatsomisen paikka, kun aika usein törmää sellaisiin kysymyksiin kuin:

Onks tää oikein?
Saaks näin tehdä?

Pelko estää meitä tekemästä asioita vapaasti ja nuorten ehdoilla. Se saa meidät varmistelemaan ja ylisuunnittelemaan. Tämän pelon huomaaminen on olennaista myös siksi, että lupa toimia on myös Ruudin lähtökohta.

Toki jokainen voi vaikuttaa asiaan omalla työllään ja sillä, millainen työkaveri on toisille. Mutta se pelko ei mene pois vain sillä, että jokainen tsemppaa. Myös meillä johtona on vastuuta. Me tulemme käymään lähikuukausina läpi sen, millä nuorisoasiainkeskuksen onnistumista tulevaisuudessa arvioidaan. Meillä on ihan selvästi liikaa erilaisia suunnitelmia, tavoitteita ja ohjeistuksia, jotta olisi selvää, milloin työ on tehty hyvin. Juuri tämän vuoksi me ollaan ensi vuodeksi vähennetty meidän sitovien tavoitteiden määrä viidestä kolmeen. Ja juuri tämän takia alueellisten palvelujen osaston kaikissa kokoontumisissa on puhuttu siitä, että yksiköille annetaan enemmän valtaa toimintatapojen valinnassa. Että nuorisotyötä ei määritetä samanlaiseksi kaikkiin kaupunginosiin, koska tilat, nuoret, työntekijät ja kaupunginosat ovat erilaisia. Jatkossa yksiköille annetaan enemmän tilaa päättää, mitä heidän alueensa tarvitsee. Uskon, että osallistuva budjetointi tuottaa meille tänä vuonna uusia tapoja siihen, miten nuoret otetaan mukaan suunnitteluun.

Se toinen huolestuttava asia on syyttely. Olen törmännyt paljon puheeseen, jossa ylläpidetään kilpailuasetelmaa toisen osaston samankaltaisen toiminnan kanssa. Olen kuullut, kuinka omaa tekemistä perustellaan väheksymällä toisia. Olen saanut viestejä siitä, kuinka toiset tekevät väärin.

Syyttelyyn lähtee helposti. Se on helpompaa kuin oman käyttäytymisen huolellinen tarkastelu. Ja kyllä mä tunnustan, että olen itsekin tuskastuessani syyttänyt muita virastoja.

Syyttely ei ole vain yksittäisten ihmisten syy, vaan siihen vaikuttavat myös johdon toiminta ja se miten työtä mitataan. Meidän on jatkossa johdettava tätä työtä siten, että siitä palkitaan, että tekee yhdessä ja auttaa. Mutta vaikka me johtona voidaan päättää vaikka mitä, se ei riitä. Se syyttely syntyy – ja loppuu – myös yksittäisten ihmisten toimintana. Mä toivoisin, että kaikki käyttäisivät hetken miettiäkseen sitä, millaista puhetta ylläpitää toisten toiminnasta. Ja että me puutumme yhdessä kielteisen ilmapiirin luomiseen ja kannustamme toisiamme olemaan parempia ammattilaisia.

Kannustavampi ja lempeämpi kulttuuri on tärkeää, koska me olemme todella pieni virasto. Meitä on vajaa 400, kun sotelaisia on viisitoista tuhatta ja varhaiskasvatuksessakin viisituhatta. Ja me olemme sitä heikompi, mitä enemmän vihollisia löydämme tämän viraston sisältä. Meidän kanssamme halutaan toimia sitä vähemmän, mitä enemmän riitelemme keskenämme. Ja väitän, että kielteinen – jopa kiusaava – ilmapiiri vaikuttaa suoraan myös siihen, miten ja mihin kannustamme nuoria. Jos meitä epäilyttää lähettää nuori toisen yksikön tai viraston palveluun – jos haluamme pitää hänet omana nuorena, itsellämme –, meissäkin on korjattavaa.

Organisaatiokulttuuri on onneksi sellainen asia, että sitä voidaan muuttaa. Tämä asia on hoidettavissa. Tarvitsemme enemmän viestejä, tekoja ja tunnetta siitä, että olemme samassa veneessä. Meidän pitää tehdä enemmän asioita yhdessä, meidän pitää tuntea toisemme paremmin. Siis on vahvistettava tunnetta siitä, että minun kannattaa auttaa muita ja että muut auttavat tarvittaessa minua. Olenkin todella ylpeä siitä, miten esimerkiksi Teatriksessa, Tullaamossa ja Reaktorissa olemme tulleet toisten avuksi. Mä haluaisin nähdä enemmän sitä. Sen lisäksi, että se tuottaa parempaa nuorisotyötä, se saa meidät tykkäämään työstämme enemmän.

Mutta kuten sanottua, myös me johtona voimme tehdä paljon sen reiluuden tunteen lisäämiseksi. Yhtenä tekona tähän suuntaan johtoryhmä on linjannut seminaarissaan pari viikkoa sitten, että lähdemme järjestöjen kanssa neuvotteluun ensi vuoden tulospalkkiosta sillä ajatuksella, että tulospalkkio on jatkossa tasasuuruinen kaikille työntekijöille. Siis että onnistuessamme saamme saman tulospalkkion, riippumatta peruspalkasta. Mä toivon, että tämä nähdään yhtenä ja voimakkaana viestinä siitä, että kaikkien työ ratkaisee.

Meitä katsotaan nyt tarkkaan. En tiedä, oletteko huomanneet, mutta nuorista puhutaan nyt paljon. Huolta tunkee ovista ja ikkunoista. Mutta vaikka tämän nuorisotakuun ja yleisemminkin nuorten hyvinvoinnin kohdalla huomaa, että asioiden parantamista hidastaa se, että meillä on meidän omassa porukassa, virastojen kesken ja yleisemminkin erilainen käsitys siitä, mitä siihen nuoren hyvään elämään tarvitaan.

Jotta saamme keskustelun kunnolla käyntiin ja fiksuja muutoksia tehtyä, nuorisoasiainkeskus ja tietokeskus valmistelevat nyt jatkossa vuosittain julkaistavaa nuorten hyvinvointikertomusta, jossa ehdotetaan nuorten elämää parantavia muutoksia kaupunginhallitukselle. Sillä voi olla vaikutuksia myös meihin. Raportti tulee olemaan iso osa Ruutia, koska ajatus on, että nuoret tuottavat ja tulkitsevat tietoa kanssamme. Haaveenani on, että RuutiExpossa poliitikot, virkamiehet ja nuoret yhdessä miettivät, mistä nuorista kertovat tutkimukset oikeasti kertovat ja miten Helsinki olisi parempi paikka nuorille. Me ollaan päästy hyvään alkuun tällaisessa keskustelussa esimerkiksi Ruudin päättäjämiitissä tänä vuonna.

Olemme valinneet lähtökohdaksi ajatuksen toimintakyvyistä. Perusajatus on se, että ihmisellä on oltava tietyt peruskyvyt, jotta hän pystyy tekemään itsensä ja muiden kannalta fiksuja valintoja. Ja että ne toimintakyvyt syntyvät kontaktissa muihin ihmisiin ja nuorisotalojen tai koulujen kaltaisten palveluiden kautta. Että yhteiskunnalla on velvollisuus taata kaikille sellaiset kyvyt, että he pystyvät olemaan hyvä itselleen ja lähimmäisilleen. Ja että ihmisen on tunnettava itsensä riittävän vapaaksi ja turvatuksi voidakseen olla hyödyllinen sekä itselleen että muille. Tässä on taustalla amerikkalaisen filosofi Martha Nussbaumin ajatus siitä, millaiset kyvyt jokainen meistä tarvitsee.

Martha Nussbaum on laatinut kymmenen kohdan listan niistä toimintakyvyistä, jotka meidän pitäisi taata kaikille. Pidän tästä listasta, koska se muistuttaa – niin kuin kaikki tässä huoneessa olevat hyvin tietävät -, että elämä ei ole vain hengissä pysymistä ja rasvaprosentteja. Hyvä elämä on myös rohkeutta tuntea täysillä ilman häpeää, pääsyä luontoon tai naurua ystävien kanssa.

Ajatuksemme onkin, että jatkossa Helsinki nostaa tällä ajattelulla esimerkiksi harrastukset sinne terveyden ja koulutuksen rinnalle. Että jatkossa tiedämme tarkemmin, miten helsinkiläisillä nuorilla oikeasti menee. Että teemme erilaisia kokeiluja, joissa nuoret tuottavat tietoa elämästään. Nyt on kehitteillä esimerkiksi kännyköihin Ruuti-appi, jolla voisimme toteuttaa pieniä tutkimuksia ja kyselyjä.

Uudenlainen tieto voi muuttaa myös meidän ajatteluamme siitä, mikä on nuorisoasiainkeskuksen tehtävä. Itse haluan, että me otamme etunojan tässä keskustelussa. Siis että emme jää odottelemaan, että muut päättävät paikkamme puolestamme. Väitän, että niin on käynyt nuorisotyölle monilla paikkakunnilla ja se tie ei ole hyvä tie. Meidän on oltava kärkijoukoissa miettimässä sitä, millainen kaupunki Helsinki nuorille jatkossa on, mitä me teemme ja kenen kanssa.

Siksi käynnistämme tänä syksynä strategian tarkistamisen. Puhun tarkistamisesta, koska meillä on todella hyvät ainekset ja meillä ei ole mitään kriisiä. Puhun tarkistamisesta myös siksi, että tämä ei ole ensivaiheessa organisaatiouudistus. Käytämme noin seuraavan vuoden kuunteluun ja keskusteluun siitä, mitä meidän pitää ja mitä me haluamme olla. Teemme tämän yhdessä niin, jotta koko prosessi on hyvää Ruutia ja hyvää nuorisotyötä. Ja teemme tämän sisältö edellä niin, että se mitä haluamme määrittelee sen, minkä nimisissä laatikoissa työtämme teemme.

Strategiaprosessi tuottaa vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

  1. Millaista nuoruutta nuorisoasiainkeskus rakentaa?
  2. Mikä on nuorisoasiainkeskuksen ”lupaus” helsinkiläisille nuorille?
  3. Mitkä ovat nuorisoasiainkeskuksen strategiset painopisteet seuraavalle kymmenelle vuodelle?
  4. Mitkä ovat nuorisoasiainkeskuksen tärkeimmät kumppanit?
  5. Mitkä ovat nuorisoasiainkeskuksen tehtävät kaupungin organisaatiossa?
  6. Mihin ikä- tai kohderyhmiin nuorisoasiainkeskus keskittyy?

Ehdotus on siis seuraava:

Vuoden 2014 aikana määrittelemme yhdessä, mitä haluamme olla. Kyselemme kumppaneiltamme ja juttelemme keskenämme. Haluan, että lähdemme tähän työhön ilman valmista vastausta. Koska me olemme pätevä sakki, teemme tämän itse. Emme siis ulkoista oman kohtalomme määrittelyä toisten käsiin, vaan käytämme tämän mahdollisuuden siihen, että vahvistamme yhteishenkeämme ja luottamustamme työkavereihin. Tämän pohdiskelun jälkeen, keväällä 2015 päätämme, tarvitaanko meillä organisaation tarkistus.

Meidän ykköstavoitteemme on Ruuti. Meillä on näytön paikka myös muulle kaupungille siinä, miten nuoret pääsevät vaikuttamaan toimintaamme. Ensi vuonna käytämme kaikki jo sovitut mahdollisuudet siihen, että kuulemme nuoria siitä, mitä heistä meidän ja Helsingin tulisi olla tulevaisuudessa.

Haluan, että me kaikki osallistumme tähän. Siksi ensi vuoden aikana jokainen meillä töissä oleva osallistuu strategian tarkistukseen siten, että jokainen nuorisoasiainkeskuksen työntekijä tekee vuoden aikana muutaman haastattelun nuoren kanssa siitä, millaista hänen elämänsä on nyt ja millaiselta tulevaisuus näyttää. Oma haaveeni on se, että kaikki meillä töissä olevat – henkilöstösuunnittelijasta nuoriso-ohjaajaan, osastopäälliköstä siivoojaan ja mediatuottajasta Klaari-koordinaattoriin – tekevät vuoden aikana ainakin kolme haastattelua nuoren kanssa. Se tarkoittaa yli tuhat haastattelua seuraavan vuoden aikana. Toivon, että määrä on lopulta paljon tuota isompi.

Haastattelut tehdään tavalla, joka on sovitettavissa omaan työhön. Jokainen saa valinnanvaraa siihen, millaisia nuoria lähestyy. Jokainen haastattelee sellaisia nuoria, joiden kanssa nyt ei tee töitä, jolloin pääsee kurkistamaan toisiin maailmoihin eikä haastattelu muutu oman työn arvioinniksi.

Minun ajatukseni on, että joku menee sairaalakouluun, joku metroasemalle, joku työporukka käy haastattelemassa koululuokan ja yksi porukka käy kehitysvammaisten asuntolassa. Koska kaikilla on sama peruspohja haastatteluun, saamme vertailtavaa aineistoa. Tämä suunnitellaan nyt syksyn aikana. Tämä yhdistetään niiden nuorten näkemyksiin, joiden kanssa jo nyt teemme työtä. Ensi vuoden RuutiExpossa käymme nuorten kanssa kunnon keskustelun siitä, mistä tulokset kertovat.

Ymmärrän, että strategian tarkistaminen ja haastattelut voivat ensimmäiseksi nostattaa huolta. Siksi haluan vielä kerran sanoa tämän: meillä ei ole mitään hätää. Varmuutta tuo jo se, että Helsinki on Suomen ainoita työnantajia, joka ei irtisano tai lomauta taloudellisista syistä. Tämä on asia, josta kannattaa aina muistuttaa.

Teemme nyt hyviä asioita. Olen todella vaikuttunut siitä kyvystä, joka teillä on kohdata jokainen nuori ihmisenä sekä nähdä tekemisen takana olevat tavoitteet. 1,3 miljoonaa kontaktia tänä vuonna todistaa, että emme ole kriisissä.

Tällaista tuhannen ihmisen kuulemista neljänsadan ihmisen porukalla ei ole tehty missään Helsingin kaupungilla. Ei mikään muu virasto ole lähtenyt kadulle koko porukalla. Mutta juuri meillä on mielestäni paras mahdollisuus – ja jopa velvollisuus – olla kaupungin johtava kokeiluvirasto.

Vaikka tämä suunnitellaan tarkasti, se ei tule menemään aivan suunnitelmien mukaan. Siksi pyydänkin teiltä nyt rohkeutta kokeiluun. Tätä tarkoittaa eturintama. Tätä myös tarkoittaa Ruuti.

Kokeillaanko?

Kiitos. Tack.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *