Rahoitus muuttaa nuorisotyötä

graffiti

Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ja Suomen Kuntaliitto julkaisivat eilen raportin kunnallisen nuorisotyön tulevaisuusodotuksista. Allianssin mukaan etsivä työ, työpajatoiminta ja nuorisotakuu ovat kasvattaneet koko nuorisotyön arvostusta. Viime vuosien kehityksestä ja raportista on luettavissa myös toisenlainen tarina: rahoitus tekee nuorisotyöstä enemmän korjaavaa ja yksilötyöhön painottuvaa. Kannan huolta alan tulevaisuudesta.

Sähköpostiini tuli aamulla tiedote, joka otsikon perusteella antaisi hurraamisen aihetta. Tuoreen, kuntien nuorisotyöstä vastaaville viranhaltijoille suunnatun Kunnallisen nuorisotyön tulevaisuusodotukset 2013 -kyselyn mukaan alan arvostus on noussut. Kolme neljästä johtavasta viranhaltijasta uskoo, että alan merkitys kasvaa myös jatkossa.

Hurraa! Eikö näin? Ei aivan. Katsotaan hiukan tarkemmin.

Nuorisolaki määrittelee nuorisotyön tehtävät seuraavalla tavalla:
Tämän lain tarkoituksena on tukea nuorten kasvua ja itsenäistymistä, edistää nuorten aktiivista kansalaisuutta ja nuorten sosiaalista vahvistamista sekä parantaa nuorten kasvu- ja elinoloja. (Nuorisolaki 1. pykälä)
Kunnan nuorisotyöhön ja -politiikkaan kuuluvat nuorten kasvatuksellinen ohjaus, toimintatilat ja harrastusmahdollisuudet, tieto- ja neuvontapalvelut, nuorisoyhdistyksien ja muiden nuorisoryhmien tuki, liikunnallinen, kulttuurinen, kansainvälinen ja monikulttuurinen nuorisotoiminta, nuorten ympäristökasvatus sekä tarvittaessa nuorten työpajapalvelut ja etsivä nuorisotyö tai muut paikallisiin olosuhteisiin ja tarpeisiin sopivat toimintamuodot. (Nuorisolaki 7. pykälä)

Raportin mukaan kolmessa neljästä kunnasta nuorisotyön resursseissa ei ole tapahtunut mitään muutosta. Suurempi joukko viranhaltijoista uskoo resurssien vähenemiseen kuin niiden kasvamiseen. Samaan aikaan etsivän nuorisotyön rahoitusta on lisätty voimakkaasti. Raportin johdannossa Allianssin puheenjohtaja Hanna-Mari Manninen ja Suomen Kuntaliiton erityisasiantuntija Kari Sjöholm kirjoittavat:“Myös nuorisotyö on muutoksessa. Nuorten syrjäytymistä ehkäisevä nuorisotakuu on vakiinnuttanut etsivän nuorisotyön ja monialaiset yhteistyöverkostot osaksi kunnallista nuorisotyötä. Samalla ne ovat viemässä nuorisotyötä koko ajan lähemmäksi sosiaalitointa. Tässä on ongelmansa, mutta se ei missään nimessä ole vain kielteistä tai pois ennaltaehkäisevästä työstä. Nuorisotakuu on lisännyt kaiken nuorisotyön arvostusta ja herättänyt, ehkä pakottanutkin, kunnan luottamushenkilöitä kiinnittämään huomiota nuorten tilanteeseen yhä enemmän.”

Tulkintani nuorisotyön sisällöllisestä muutoksesta on pitkälti yhtenäinen Sjöholmin ja Mannisen kanssa. Olen kuitenkin vähemmän optimistinen sen suhteen, että kalliiden, korjaavien ja yksilötyöhön painottuvien vastuiden ja niiden erillisrahoituksen kasvaminen ei vaikuttaisi ennaltaehkäisevän nuorisotyön toimintamahdollisuuksiin. Alkuvuodesta Suomen suurimpien kuntien nuorisotyön Kanuuna-verkoston tapaamisessa sain omalle huolelleni vahvistusta. Monet kollegani näyttivät tilastoja, joissa nuorisotyön resurssien kasvu oli suuntautunut vain työllistämiseen ja etsivään nuorisotyöhön samaan aikaan, kun vapaa-ajan palveluita laajalle nuorisojoukolle tehtiin samalla tai pienemmällä euromäärällä kuin 10-15 vuotta sitten. Monessa kunnassa esimerkiksi nuorisotalojen verkkoa on jouduttu rajusti supistamaan. Jokainen osaa laskea, että kun henkilöstökulut, vuokrat ja hankintojen hinnat nousevat, samalla euromäärällä saa 10 vuotta myöhemmin paljon vähemmän. Useista kollegoistani oli luettavissa tietynlaista lamaantumista tilanteissa, joissa nuorisotyö on siirretty toisen toimialan alle.

Tässä mielessä olemme Helsingissä hyvässä tilanteessa. Helsingissä nuorisotyöhön ei ole kohdistunut muiden kuntien kaltaisia leikkauksia, itse asiassa päinvastoin. Helsingin strategiaan on kirjattu varsin kunnianhimoisia nuorisotyöllisiä tavoitteita harrastustoiminnan lisäämisestä, kesätyöpaikoista ja uusista nuorisotiloista – siis palveluita koko ikäryhmälle, ei vain ongelmien kanssa painiville.

Politiikan tutkijana ja nuorisotyön kehittäjänä kannan huolta kehityksestä. Avoimen nuorisotyön tai kulttuurisen nuorisotyön vaikuttavuutta on todella paljon vaikeampi todentaa interventiotasolla kuin kohdennettujen toimenpiteiden vaikutusta. Allianssin ja Suomen Kuntaliiton raportin mukaan esimerkiksi kulttuurista nuorisotyötä tehdään säännöllisesti vain kolmasosassa kunnista. Osallisuuskasvatusta ja osallisuuden edistämistä tehdään säännöllisesti vain alle puolessa vastanneista kunnista. Alle kolmannes vastaajista arvelee, että nuorten vaikuttajaryhmät ovat edistäneet lasten ja nuorten vaikuttamismahdollisuuksia melko tai erittäin paljon. Koska alle 5 000 asukkaan kunnista vain 44 prosenttia vastasi kyselyyn, uskon tilanteen olevan todellisuudessa vieläkin heikompi. Jos vastanneissa alle 10 000 asukkaan kunnissa on keskimäärin alle kolme henkilötyövuotta nuorisotyössä ja etsivään nuorisotyöhön on suunnattu merkittävästi rahoitusta, on helppo laskea, mistä rahat ovat pois.

Usein palveluiden olemassaolo myös lisää niiden kysyntää. Interventiotasolla todennettavaan korjaavaan työhön on helppo rakentaa argumentaatio nykyistä suuremmalle rahoitukselle. Samalla nuorisotyö suuntautuu yhä kapeammalle joukolle kunnan nuoria ja siten koskettaa yhä harvemman veronmaksajan (lue: vanhemmat) elämää. Kannan huolta kehityksestä, jossa hyväosaiset tekevät päätöksiä “riittävän köyhäinavun” tasosta heikoimmille – siis päättävät palveluista, joita he itse tai heidän läheisensä eivät käytä.

On hyvä palata nuorisolakiin. Laki on väestöpoliittinen, ei riskiryhmiin rajautuva. Itse vierastan sanaa ennaltaehkäisy. Hyvää tarkoittaa ennaltaehkäisyn ajatus lähtee liikkeelle olettamuksesta, että jokainen nuori on mahdollinen putoaja. Ennaltaehkäisevän työn perustelu ei lähde liikkeelle elämänlaadusta tai hyvinvoinnista, se lähtee liikkeelle ongelmasta. Ymmärrän täysin, mitä termillä tarkoitetaan, mutta se ohjaa helposti oletusta nuoresta vaaralliseen suuntaan. Se vahvistaa ajatusta nuoresta heikkona, hauraana ja kyvyttömänä – odotustilaan parkkeerattuna tulevaisuuden aikuisena. Tässä mielessä nostan hattua kaupunkimme päättäjille, jotka ovat kirjanneet strategian nuoriin liittyvät tavoitteet otsikon ´Nuorille tilaa kuulua ja loistaa´ alle.

Tämä kirjoitus on hyvää tavoitteleva aukikirjoitettu ajatelma. Pidän etsivää nuorisotyötä ja työpajatoimintaa äärimmäisen tärkeänä. Toivon myös, että kehityssuunta ei olisi synkkä. En myöskään millään tavoin vähättele nuorisotakuun takana olevia syitä. Toivon kuitenkin, että seuraavien vuosien aikana meillä nuorisotyön ammattilaisilla on mahdollisuus syvällisesti keskustella siitä, miten rahoitus muokkaa työtämme ja miten uskallamme suunnata nuorisotyötä tekoihin, jotka jatkossa vähentävät kohdennetun yksilötyön tarvetta. Mikä on yhteiskunnallisuuden ja yksilötyön painotus työssämme?

Yksi tällaisen keskustelun paikka on ensi kevään Allianssi-risteily.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *