Hyvä Suomi

20131206-125718.jpg

Voisiko suomalaisuuden seuraava vaihde perustua ajatukseen, että jokaisella on oikeus käyttää taitojaan ja kykyjään sellaisen yhteisön hyväksi, johon kukin kuuluu?

Istuin viime viikon perjantaina raitiovaunussa matkalla koulutukseen Hakaniemeen. Kun raitiovaunu kolisteli Pitkänsillan yli, rintaa pakotti ja silmiin kohosivat kyyneleet. Sitä tapahtuu minulle kovin harvoin julkisilla paikoilla. Syynä oli matkalukeminen:

“Köyhyys on epätoivoa, luovuttamista, se on koulussa epäonnistumista. Vapauden puuttumista. Köyhyys uhkaa, joskus se tekee murhia. Köyhyydessä varttuville lapsille se on turvattomuutta, häätöuhkia. Köyhistä lapsista kehittyy pärjääjiä jotka ottavat vastuulleen perheen huonon talouden. He jäävät jälkeen, heille tulee tunne-elämän huolia. Köyhyys luo unelmattomia olotiloja. Unelmattomat olotilat ovat vaarallisia yhteiskunnalle. Minun ainoa unelmani lapsena: pois.”
Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Näin Suomen itsenäisyyspäivänä haluaisin antaa ruotsinsuomalaisen Alakosken kirjan lahjaksi jokaiselle suomalaiselle. En sen takia, että haluan pilata juhlapäivän puhumalla epätasa-arvosta, vaan muistutuksena siitä, että miten pitkälle olemme päässeet ja miten paljon meillä on tehtävää. Kirja on hyvinvoinnin keskellä koetun köyhyyden kuvauksena ainutlaatuinen, järkyttävä ja siksi niin tärkeä. Alakosken mukaan köyhyys on “sitä kun ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa.” Se on sitä, kun itse miettii, onko pelastamisen arvoinen.

Kirja tavoittaa upeasti sen, miksi köyhyys painuu piiloon. Tai on painettu piiloon. Osaamispuheen keskellä ihmiselle itselleen sekä hänen kanssakansalaisilleen on synnytetty taka-ajatus siitä, että köyhyys sittenkin on omaa syytä. Että jos sinulle jaettiin samat eväät kuin muillekin ja olet saanut näin paljon, mikset onnistunut? Köyhyys yltäkylläisyyden ja tasa-arvoretoriikan keskellä painaa ihmisen lysyyn. Se ei saa kadulle banderollien kanssa, se ei saa järjestäytymään ammattiyhdistykseen. Kunpa saisikin. Yhä useammin se saa vetäytymään, luovuttamaan – menemään pois toisten tieltä. Kuten Alakoski kirjoittaa, pahinta on köyhien ihmisten alistuneisuus. “Ei kannata, ei kuitenkaan auta.”

Muutama viikko sitten Aalto-yliopiston filosofian professori Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila ja Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön kehitysjohtaja Liisa Björklund olivat nuorisoasiainkeskuksen vieraina puhumassa hyvästä elämästä toimintakykyajattelun kautta (ks. video). Keskustelumme tuli mieleen Alakoskea lukiessa. Björklund tiivisti hyvän elämän mahdollisuudeksi käyttää kykyjään ja taitojaan sen yhteisön hyväksi, johon ihminen kuuluu. Pidän tästä kuvauksesta, koska se edellyttää kahta asiaa:

1. ihmisellä on oltava kykyjä ja taitoja, joita käyttää
2. ihmisellä on oltava yhteisö, johon hän omasta ja muiden mielestä kuuluu

Alakoski puhuu kirjassaan samasta asiasta kuin Björklund ja Kakkuri-Knuuttila: häpeän ja arvottomuuden tunteesta. “Häpeä on sitä kun ei ole kenenkään rakastama, sitä kun joutuu ehkä häpeämään omia lapsiaan tai vanhempiaan. Häpeä on huostaan otettuja lapsia, työttömyyttä, kodittomuutta, lastenkoteja, dementiaa, pidätyskyvyttömyyttä, lukihäiriötä. Lyhyesti sanottuna me häpeämme sitä mihin emme alun perin ole syyllisiä mutta mikä silti koettelee meitä. Sitä me sitten siirrämme eteenpäin, ellemme saa mahdollisuutta parantua.”

Tänään, Suomen syntymäpäivänä, kannattaisi pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mihin olemme menossa. Kollega kysyi kokouksessa viime viikolla, että olemmeko pitkän luottamuksen jakson jälkeen vahvistamassa häiriöyhteiskuntaa, jossa huomiomme suuntautuu laastaripolitiikkaan. Laastaripolitiikkaan, jossa ihmisen pitää ensin tunnustautua heikoksi tai vaikka “tsempata itsensä kouluun” ennen kuin olemme valmiita auttamaan. Että koska olemme luovuttaneet isojen muutoksen edessä, keskitymme palokuntamaiseen toimintaan. Että odotamme ongelmissa olevalta itseltään ensin aktiivisuutta ennen kuin autamme.

Omaa ajatteluaan aiheesta voi testata Björklundin kertomalla esimerkillä asunnottomien päihdeongelmaisten kanssa tehtävästä työstä. Björklundin mukaan Helsinginkadun Aurora-talo lähtee siitä, että asunto ja suoja on jokaisen perusoikeus. Että ennen kuin voimme edellyttää päihteettömyyttä, meidän on turvattava perussuoja ja turva. Jokainen voi kysyä itseltään, ajatteleeko samoin? Pitääkö ihmisen ensin osoittaa muutosta ennen kuin häntä voi auttaa?

Voisiko Suomen seuraava vaihde perustua Björklundin ja Kakkuri-Knuuttilan ajatukseen hyvästä elämästä? Että jokaisella on oikeus olla tunnustettu osa yhteisöä. Ja että jokaisella olisi oikeus systemaattisesti harjoittaa ja käyttää taitoja. Samaan aikaan hyväksyisimme sen, että vapaassa yhteiskunnassa ihmiset voivat ja haluavat valita harjoitettavat taitonsa ja yhteisönsä itse. Ja että opettelisimme auttamaan ilman pyyntöä, koska kykenemme empatiaan. Ja että tarvitsemme hyvät universaalit palvelut, koska kantokykymme ja intohimomme ovat erilaiset. Että kaikkien toimien lähtökohtana olisi ihmisen taitojen tunnistaminen ja vahvistaminen sekä liittyminen yhteisöihin. Millainen olisi tältä pohjalta ponnistava sosiaaliturva, koulu tai kulttuuripolitiikka? Miten kaupunkisuunnittelua tehtäisiin tällä ajatuksella? Miten toimii nuorisotalo, joka tukeutuu näihin ajatuksiin?

Tässä ajassa – Suomessakin – on muodikasta moittia paisuneita rakenteita. Minusta me itse asiassa tarvitsemme vahvemmat rakenteet, joihin ihmiset pystyvät luottamaan. Pelkkään hyväntekeväisyyteen ja lähimmäiseenrakkauteen perustuva yhteiskunta saa köyhän, sairaan ja heikon polvilleen. Yhteiskunta ilman elettyjä perusoikeuksia saa jokaisen vähemmistöön kuuluvan jännittämään uuteen taloon muuttoa tai uusien ihmisten tapaamista. Vahvat rakenteet tekevät sen olennaisen eron suvaitsevaisuuden ja yhdenvertaisuuden välillä. Tai kuten Alakoski sen sanoo vielä paremmin:

“Kun niin sanottu yhteiskunnallinen taakka on kaikilla yhtä suuri, mutta kykymme ja edellytykset sen kantamiseksi ovat erilaisia, kuka tulee apuun? Kuka puolustaa minun oikeuttani olla ihminen, jolla on vaikeuksia ja joka on ehkä tehnyt virheitäkin? Ei, laki ei takaa sen enempää naisten hätäpäivystyksiä, hoitoja kuin nuorisotointakaan. Jonkun on siis muistutettava, että tämäntyyppinen toiminta on lain merkitys ja tavoite, ja että se sisältyy hyvinvointiajatukseen.”

Kenties paras perustelu tälle suunnalle on se, että olemme jo raivanneet tätä latua varsin pitkälle. Se on toivomani suomalaisuus, on se sitten suomenkielistä lapsuutta Ruotsissa tai somaliankielistä lapsuutta Helsingissä. Suomen syntymäpäivänä meidän pitäisi muistaa juhlistaa sorrosta vapautumisen lisäksi sitä, että meillä on vapaus johonkin – vapaus olla parempi ja laupeampi yhteisö.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *