Rakkaudellis-viisas ote

Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo kuunteli nuorisoasiainkeskuksen työntekijöiden keskustelua oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Laajasalon mukaan maailman mittakaavan muistaminen auttaa torjumaan toivottomuusharhaa: meillä on erinomaiset mahdollisuudet auttaa.

 

laajasalo

Mistä oli kysymys?

Osallistuin Tapulikaupungissa pidettyyn Nuorisoasiainkeskuksen ammattilaisfoorumiin, jossa teemana oli oikeudenmukaisuus. Tehtäväni oli kuunnella kaupungin nuorisotyön ammattilaisten puhetta ja työskentelyä. Kiteytettynä tehtävänantoni oli olla hiljaa ja ulkopuolinen. Molemmat ovat minulle hankalia – yleisesti olen huono olemaan hiljaa ja toisaalta nuorisotyön kohdalla tunnen olevani jotenkin sisäpuolella; olen ollut aika aktiivisesti viimeiset parikymmentä vuotta mukana kirkon nuorisotyössä tavalla tai toisella.

Mitä kuulin aluksi?

Hiljaa oleminen oli sittenkin helppoa – en voi sanoa mykistyneeni, mutta voin vilpittömästi ja sydämellisesti sanoa haltioituneeni kuulemastani. En ehkä niinkään yksittäisistä sisällöistä vaan puheen tavasta ja kehyksestä. En kuullut yhtään puheenvuoroa, jossa ei olisi ollut keskiössä nuori ihminen. En kuullut yhtään kommenttia, jossa ei olisi ollut mukana arvostus. En kuullut yhtään loppulinjausta, jossa ei olisi jotenkin fokuksessa ollut ihan oikeasti kaupungin muuttaminen nuorten etu mielessä.

Tämä on se, mikä minua innosti, vähän mykistikin ja joka sai minut kuuntelemaan. Monia kehitysseminaareja on käyty läpi, mutta koskaan aikaisemmin ei ole tullut sellainen tunne, että tässä on porukkaa, jolle ihan oikeasti on sydämenasia se, miten tämä työ voisi palvella parhaiten nuoria. Ulkokorvana ajattelen siis, että tämä on havainto, jonka äärellä kannattaa pysähtyä ja tuntea ylpeyttä, eheyttä ja innostusta. Porukka on oikeassa paikassa töissä.

Tottakai – ja kai nyt johtoakin saa kehua – olihan tämä mestarillinen idea myös; tilassa oli ammattilaisia, jotka tietävät parhaiten, mistä nuorisotyössä on kysymys – heille annettiin nyt tila puhua ja jakaa osaamistaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut puhua yläviistosta johdon suulla ja samalla jäädä kiinni siitä, että ei tiedä, millaista on nuorisotyö arkitasolla ja toisaalta ennen kaikkea myös mokata jättämällä ammatti-ihmisten ideapankki käyttämättä.

Summa summarum – ajattelen, että tässä tilaisuudessa johto ja ammattilaiset pelasivat loistavasti tiiminä ja kauniissa keskiössä oli nuori ja hänen kysymyksensä. En nyt sano, että kateeksi käy, mutta innostukseksi ja opiksi kylläkin.

Mitä sitten kuulin?

Sisältötasolla aiheena keskusteltiin pysyvästi oikeudenmukaisuudesta. Oikeudenmukaisuushan on hyve, kardinaalihyve ja hyveiden luonteeseen kuuluu, että niiden täytyy toteutua keskenään toistensa kanssa – eli oikeudenmukaisuus on yhdessä kohtuuden, rohkeuden ja viisauden kanssa ja toimii vasta silloin täydellisesti. Kysymys oikeudenmukaisuudesta oli käsittelyssä hyvin käytännöllisesti – ja ehkä juuri sillä tavalla tuli käsitellyksi muiden hyveiden kanssa. Teoreettisen veivaamisen sijasta puhuttiin aika suoraan siitä, mihin resursseja käytetään ja mikä olisi oikeudenmukainen tapa jakaa aikaa, tilaa ja osaamista. Mikä olisi siis kohtuullista, rohkeaa ja viisasta!

Pohdittiin yhtäältä, mikä on kannattavaa poliittisesti – eli kenellä kaikilla pitää olla omistajuuden kokemus nuorisotyöhön, ketkä kaikki siis pitää sitouttaa yhdessä tekemiseen ja toisaalta pohdittiin kovin suoraan sitä, missä määrin työn pitäisi vastata tarpeeseen.

Tarpeesta puhumisesta seurasi selkeästi kysymys kilpailuasetelmasta. Tarjotaanko palveluja niille, joilla ei ole varaa kaupallisiin palveluihin? Vai yritetäänkö tarjota parempia palveluja kuin kaupalliset toimijat ja täten saada oma toiminta houkuttelevaksi?

Eli tehdäänkö nuorisotyöstä hyväntekeväisyystyötä? Tai toisaalta yritetäänkö verovaroin nitistää kaupalliset toimijat?

Keskusteluissa käytiin riipaisevan koskettavilla tarinaesimerkeillä läpi eriarvoisuutta, rinnakkaisia todellisuuksia missä nuoret elävät ja myös sitä, kuinka tämä kaikki näkyy useammassa sukupolvessa peräkkäin. Joiltain puuttuu kunnon vaatteet, bussilippu, halvinkin puhelin, kaikki yhteisöllistävä teknologia, kyky normaaliin kielenkäyttöön – ja tilalla heillä on osin ehkä itsekin luotu huonomaineisuutta korostava alueidentiteetti, heikko-osaisuuteen kehystyminen sekä fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen liikkumattomuus.

Ja toisaalla ihmisillä on kaikkea. Varaa pukeutua, käyttää teknologiaa ja käydä missä huvittaa ja varaa valita harrastukset oman makunsa mukaan.

Köyhyyden ja yltäkylläisyyden narraatioiden jälkeen joku sanoi myös aika terävästi: maailman mittakaavassa nämä erot ovat minimaalisia. Sillä ei pidä tehdä surua tyhjäksi, mutta se auttaa meitä muistamaan mittasuhteen ja varomaan vääränlaista toivottomuusharhaa: meillä on erinomaiset resurssit auttaa ja meillä on oikeasti välineet tällä skaalalla nostaa ihmisiä sieltä missä menee huonosti sinne, missä menee ainakin riittävän hyvin.

Mitä kuulin lopuksi?

Voisiko Helsingin kaupungin nuorisotyössä olla sittenkin jotain sellaista, mitä ei voi rahalla saada? Voisiko tämä ammattilaisporukka – tällä rakkaudellis-viisaalla otteellaan, jossa nuori ihan oikeasti on keskiössä ei-asiakkaana vaan nuorena – tarjota jotain sellaista, mitä viihdepalatsit, harrastustavaratalot tai tekniikka ei voi tarjota? Käsittääkseni juuri näin on tapahtumassa.

Kuulin loppujulistukset siitä, että nyt pitää tehdä yhdessä työtä eri toimijoiden kanssa; nyt pitää osata eriyttää toimintaa enemmän alueen kuin tilan ehdoilla; nyt pitää uskaltaa olla maailmassa ihmisten keskellä; nyt pitää vielä kerran uskaltaa kuulla nuorten omat toiveet; nyt pitää uskaltaa toimipaikkojen ja ammattilaisten kesken jakaa parhaita käytäntöjä ja oppia toisilta. Ja nyt pitää luoda niitä tarinoita, joita jo kerrotaan ja on kerrottu Nutan kohtaamisista vuosikymmeniä – nyt pitää luoda tarinoita, jotka epäonnistumisen sijasta kertovatkin onnistumisesta; jotka toivottomuuden sijasta kertovatkin toivosta; jotka surun sijasta kertovatkin ilosta. Nyt pitää luoda niitä tarinoita, jotka kertoisivat elämästä – siitä elämästä, joka nuorisotyön piirissä on vähän erilaista eri puolilla, mutta kuitenkin jotenkin meitä kaikkia lopulta yhdistävää.

Hyvin teillä menee! Se kuuluu jo nyt hyvin. Ja kun tämän seminaarin loppujulistukset tulevat käytäntöön niin se kuuluu vielä kauemmaksi.

Teemu Laajasalo

KT, Kallion seurakunnan kirkkoherra

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *