Aikuinen, tehtäväsi on altistaa

Meidän ei tule valita toisten ihmisten merkityksiä tai sankareita, vaan varmistaa mahdollisuus ihmisen arvoiseen elämään. Nuoruuden erityisyys edellyttää enemmän empatiaa ja vähemmän sympatiaa. (Puheenvuoro Meidän Festivaalin Heimot-päivässä 2.8.2014)

Pekka Kuusisto ja Mirjami Heikkinen esiintyvät Peippolassa. Kuva Maarit Kytöharju / Meidän Festivaali

Pekka Kuusisto, Mirjami Heikkinen ja Nicolas Altstaedt esiintyvät Peippolassa. Kuva Maarit Kytöharju / Meidän Festivaali

 

Kertomuksia tosielämästä. Tiedän nuoria, jotka voivat vain vastaanottaa puheluita ja tekstareita koska heillä ei ole saldoa. Tiedän nuoria, joiden vanhemmat tulevat kotiin töistä myöhään mutta ovat jättäneet lapselleen viikon ruokiin 200 euroa. Tiedän nuoria, joiden päällimmäinen tunne on kiire. Tiedän nuoria, joilla kotona ei ole ketään aikuista koska vanhemmat ovat tienaamassa lähtömaassa. Tiedän nuoria, joille soittotunnit eivät ole enää pitkään aikaan olleet kivoja mutta siellä käydään vanhempien miellyttämiseksi. Tiedän nuoria, jotka tulivat kaapista 14-vuotiaana ja joiden ensimmäinen tyttöystävä mullisti koko elämän. Tiedän nuoria, joille sopii kaikki, he ovat tottuneet jo kymmenenvuotiaasta siihen että he kantavat vastuuta, ei saa romahtaa. Tiedän nuoria, jotka käyttävät viikonloppunsa siihen että he opettavat muita nuoria erätaidoissa. Tiedän nuoria, jotka ovat syntyneet Itä-Helsinkiin mutta heille puhutaan kadulla vain englantia.
Tervetuloa nyky-Suomeen. Tämä pikainen otos helsinkiläiseen nuoruuteen todistaa päivän pääväitettäni: eivät nämä ihmiset halua eivätkä tarvitse kaikki samaa.
Suomi tuskailee palveluidensa kanssa. Sosiaali- ja terveystoimessa tuskaillaan, kun jotkut ihmiset eivät osaa hoitaa edes kuumetta. Koulussa opettajat tuskailevat, kun jokainen oppilas tuntuu jo erityisen opetuksen tarvitsijalta. Koulussa oppilaat sanovat, että aikuiset eivät kunnioita heitä.

Monimuotoisen yhteiskunnan järjestäminen – heimojen maailma – on maailmanlaajuinen ongelma. Filosofit Amartya Sen ja Martha Nussbaum ovat pyrkineet vastaamaan ongelmaan kehittämällä toimintakykyajattelua. Nussbaumin mukaan kaikki maat ovat kehitysmaita siinä mielessä, että niissä on inhimillisen kehityksen ongelmia ja ne kipuilevat inhimillisen elämän ja riittävän oikeuden tarjoamisessa.

Nussbaumin mukaan yhteiskunnan tehtävä on tukea ihmisen sisäisten toimintakykyjen kehitystä koulutuksella, fyysisen ja henkisen terveyden edellytyksillä sekä perheen ja rakkauden tukemisella. Nussbaumin mukaan yhteiskunnan tehtävä ei ole päättää ihmisten valintoja. Ihmisellä on oikeus olla valitsematta, mutta yhteiskunnalla ei ole oikeutta olla varmistamatta valintaan vaadittavien kykyjen toteutumista jokaiselle. Nussbaum ja Sen korostavat, että samojen kykyjen varmistaminen kaikille ei tarkoita kaikille samoja toimenpiteitä.

Ajattelun paras puoli on se, että se näkee elämän muuna kuin selviytymistaisteluna. Nussbaum on havainnollistanut toimintakykyajattelun ja resurssilähtöisen ajattelun eroa listaamalla kymmenen toimintakykyä, joita jokaisen demokratian tulisi tukea. Yhtymäkohdat taiteeseen ja kulttuuriin on varsin helppo löytää. Ei ole ihme, että Nussbaum on voimakas julkisesti tuetun kulttuurin puolestapuhuja. Nussbaumin kymmenen toimintakykyä ovat
:

  1. kyky normaalin mittaiseen ja elämisen arvoiseen elämään
  2. kyky hyvään terveyteen, riittävään ravintoon ja suojaan
  3. kyky liikkua vapaasti ilman pelkoa
  4. kyky käyttää aistejaan, ajatella, unelmoida ja järkeillä, mahdollisuus kokea ja tuottaa oman valinnan mukaisesti elämyksiä, kyky taiteelliseen ja poliittiseen ilmaisuun, uskonnon harjoittamiseen ja miellyttävien kokemusten kokemiseen
  5. kyky tuntea rakkautta ja läheisyyttä itsen ulkopuolisia kohtaan ilman pelkoa ja ahdistusta
  6. kyky ja mahdollisuus muodostaa käsitys hyvästä ja osallistua kriittiseen reflektioon oman elämän suhteen
  7. kyky elää muiden kanssa ja tulla kohdelluksi tasavertaisena
  8. kyky kantaa vastuuta ja elää symbioosissa elinkunnan muiden lajien kanssa
  9. kyky nauruun, leikkiin ja vapaa-ajan toimintaan
  10. kyky poliittiseen osallistumiseen, sananvapauteen ja omistamiseen

Mitä monimuotoisemmaksi ja koulutetummaksi Suomi muuttuu, sitä enemmän me haluamme itse osallistua elämämme määrittelyyn. Emme halua, että elämämme ratkaisut tehdään puolestamme. Haluamme vapautta, mutta positiivista vapautta. Haluamme vapautta toiminnan tilana, vapautta johonkin.

Amartya Senin mukaan vapaus on sekä tavoite että edellytys yhteiskunnan kehitykselle. Ilman vapautta toimia ilman pelkoa tai rangaistusta yhteiskunnat eivät edisty. Ilman edistystä emme saavuta vastuullista vapautta.

Suomessa ollaan valitettavasti yhä jakopolitiikan ajassa. Tämä näkyy myös ajattelussa koulusta. Olemme pilkkoneet palvelutuotannon sillä tarkkuudella, ettei kokonaiselle ihmiselle oikein jää tilaa. Meillä menee tavoite ja keino sekaisin. Kyse ei ole vain semantiikasta.
Emme elä järjestelmää – valtiota, hyvinvointiyhteiskuntaa – varten. Järjestelmä on olemassa siksi, että ne vahvistavat meidän toimintakykyjämme.

Vaikka ajattelu korostaa yksilön toimintavalmiuksia, lähtökohta on kaikkea muuta kuin itsekäs. Nussbaumin ajattelun taustalla on voimakkaasti hyveellisen elämän ajatus. Hyveellisessä elämässä ihminen ei kuulu vain itselleen. Ihmisen hyvä elämä edellyttää kykyä toimia toisten hyväksi.

Tommi Laitio isännöi konserttia Peippolassa. Kuva: Maarit Kytöharju / Meidän Festivaali

Tommi Laitio isännöi konserttia Peippolassa. Kuva: Maarit Kytöharju / Meidän Festivaali

 

Nuoruus on seikkailu ja vaikeaa

Nuorissa monimuotoisuus näkyy selvimmin. Se johtuu sekä väestömuutoksesta että kehitysvaiheesta.

Teini-ikäiset voivat olla aikuisille pelottavia. He ovat sitä usein myös itselleen. Heidän maailmansa on hyvin erilainen kuin meidän. Heidän maailmassaan lähes kaikki heiluu.

Katri Helena on oikeassa laulaessaan, että nuoruus on seikkailu. Mutta hän on oikeassa myös siinä, että nuoruus on vaikeaa. Se välttämättä tarkoita sitä, että se on hirveä. Se on monimutkaista, ailahtelevaa ja nyrjähtelevää.

Nuoruuteen kuuluu lähtökohtaisesti sopeutumisen ja erottautumisen tasapainoilu. Nuoruudessa ihminen hahmottaa erityisen minän ja ryhmien suhdetta. Nuoruuteen kuuluu korostuva tarve päättää omasta tekemisestään ja menemisestään. Nuoruudessa seksuaalisuus ja romantiikan kaipuu heräävät. Ahdistus kuuluu nuoruuteen.

Samaan aikaan nuoruus ei oikein kerro ihmisestä mitään. Sen avulla emme saa kiinni erityisestä ihmisestä.

Terry Rileyn In C Meidän Metsässä. Kuva: Maarit Kytöharju / Meidän Festivaali

Terry Rileyn In C Meidän Metsässä. Kuva: Maarit Kytöharju / Meidän Festivaali

 

Aikuisen tehtävä on olla altistaja

Taiteen merkitys lapsen ja nuoren elämässä on se, että se tarjoaa pakotiloja. Taiteen ja kulttuurin kautta on mahdollista kokeilla erilaisia rooleja kuitenkin niin, että takaportti on auki. Taide ja kulttuuri tuottaa sekoittamisen ja selvittämisen paikkoja, ikään kuin mahdollisuuksia tarkentaa omaa erityisyyttä ja jaettua.

Monimutkaiseksi tämän tekee se, että emme koskaan voi tietää, mikä toimii kenelle. Ihminen ei voi myöskään itse tietää, mikä häntä kiinnostaa jos hän ei ole sitä aiemmin kokenut. Juuri kokemusmaailmojen ero syrjäyttää nyky-Suomessa. Emme pääse edelliseen tai seuraavaan, kauniiseen, dadaan tai epäselvään kiinni, jos se aina edellyttää meiltä valintaa. Tätä on syrjäytyminen. Mitä heikommaksi koemme oman asemamme ja mitä epäselvemmäksi koemme oman minuutemme, sitä enemmän syitä meillä on sanoa asioille ei.

Siksi on tärkeää altistua – ja altistaa. Aikuisina meillä on erityinen velvollisuus rikastaa meitä pienempien elämää. Meidän tulisi olla rohkeita käyttää aikaa kummallisiin asioihin, koska ne voivat olla jollekin oikeita.

Tein itse töitä videotaiteilijoiden ja nuorten kanssa Alankomaissa vuosina 2005–2008. Tuossa työssä havaitsin selvästi, mikä mahdollisuus taiteilijoilla on verrattuna vanhempiin tai ammattikasvattajiin. Taiteilijan on mahdollista jättää tulkinta vastaanottajan vastuulle. Taiteilijan ei tarvitse määrittää kokemuksen hyödyllisyyttä. Nuorille tämä on usein hyvin vapauttavaa.

Tämä taiteen monimerkityksisyys on tässä käsittämättömän hieno vahvuus – ja asia josta me muut voisimme kenties ottaa oppia. Helsinkiläiset koululaiset toivoivat tuoreessa kyselyssä koulun arvopohjasta lisää kunnioitusta. Kenties meidän – vanhempien, lähimmäisten, opettajien – tulisi kunnioittaa nykyistä enemmän nuorten kykyä päättää omat merkityksensä kokemuksilleen. Sanoittaminen on joskus väkivaltaa.

Musiikkiikokemuksin pätee sama kuin kuvataiteeseen, jonka yllättävyyttä ja omakohtaisen kokemisen erityisyyttä Donna Tartt kuvaa upeasti menestysromaanissaan Tikli:

”Jos maalaus todella menee sydämeen ja muuttaa tapaasi nähdä, ajatella ja tuntea, et ajattele ´oi, rakastan tätä kuvaa koska se on yleismaailmallinen´. ´Rakastan tätä maalausta koska se kertoo ihmiskunnasta.´ Se ei ole syy sille, miksi kukaan rakastaa taidetta. Se on salainen kuiskaus kujalta. Psst, sinä. Hei skidi. Kyllä, sinä.” (suomennus kirjoittajan oma)

Vaikka kuinka parantaisimme peruskoulua, me muut aikuiset emme voi paeta altistamisvastuutamme. Tarjotkaa ympärillänne oleville nuorille noita viekoittelun paikkoja. Nuorten kanssa tämä voi joskus olla vaikeaa ja ylämäkeen vetämistä, mutta se on meidän tehtävämme aikuisina. Sitä tarkoittaa olla aikuinen.

Meidän tehtävämme ei ole valita toisten ihmisten arvoja ja sankareita, vaan varmistaa riittävä kirjo kokemuksia. Tarvitsemme niitä paljon, koska emme voi koskaan tietää miltä kujalta kukakin kuulee sen kuiskauksen.

Vinkki: Enemmän empatiaa, vähemmän sympatiaa

Lopuksi vielä toimintavinkki kotimatkalle. Kyseinen toimintaehdotus on testattu sadoillatuhansilla ihmisillä. Nämä ihmiset ovat nuoria ja testaajat ovat nuorisotyöntekijöitä.

Vinkkini on: kysy, älä vertaa. Käytä enemmän empatiaa ja vähemmän sympatiaa. Me aikuiset täysin hyvää tarkoittaen helposti reagoimme nuoren kertomukseen tai älähdykseen vertaamalla sitä omaan kokemusmaailmaamme. Sanomme esimerkiksi:

”Kyllä mullakin oli vaikeaa nuorena.”
”Tuo on hiukan sama kuin mitä mulle tapahtui.”
”Mä jaan sun tuskan.”

Hyvää tarkoittava vertaaminen helposti mitätöi nuoren kokemuksen erityisyyttä. Vertaaminen harvoin poistaa nuoren kokemaa ahdistusta. Epäonnistunut vertaaminen katkaisee keskustelun.

Tämä ei tarkoita, että omilla kokemuksilla ei olisi väliä. Päinvastoin. Omien kokemusten avulla voi kysyä parempia kysymyksiä. Juuri omat kokemukset ja oma tieto auttavat tarkentamaan nuoren ilmaisua ja auttavat myös nuorta ymmärtämään omaa tilannettaan paremmin. ´Tarkoitatko että´ voittaa lähes aina ilmaisun ´Kuule mullakin´.

Miksi näin. Sosiologian supertähti Richard Sennett selittää asian nerokkaasti teoksessaan Together:

”Sekä sympatia että empatia viestittävät tunnustamista, ja molemmat muodostavat siteen, mutta toinen on syleily, toinen on kohtaaminen. Sympatia ylittää erilaisuuden mielikuvituksellisten samaistumistekojen avulla; empatia on läsnäoloa toisen ihmisen omien ehtojen mukaisesti. Sympatia on perinteisesti katsottu vanhemmaksi tuntemukseksi kuin empatia, koska ´tunnen tuskasi´ laittaa painon sille mitä minä tunnen; se aktivoi oman egon. Empatia on paljon vaativampi harjoitus, ainakin kuuntelussa; kuuntelijan on asetuttava itsensä ulkopuolelle.”


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *