Sukupolvi kerrallaan

(Julkaistu Nuorisotutkimus-lehdessä 2/2014). Hyvä nuorisotyö varmistaa, että jokainen voi käyttää kykyjään ja taitojaan yhteisönsä hyväksi. Juuri siksi meidän on otettava köyhyys vakavammin.

“Olen ollut töissä politiikassa mutta en hyväntekeväisyydessä.”

– Susanna Alakoski (2013, 20)

Yhdeksäs syyskuuta 2013. Kello lähenteli yhdeksää illalla. Raitiovaunu kolkutteli Mannerheimintietä pitkin. Työpäivä oli venynyt pitkäksi. Minua suututti. Koska suuttumukselle ei ollut selvää kohdetta, purin sitä Facebookiin päivityksenä:

 

”Tunteita nostattava ilta Jakomäen, Puistolan, Suutarilan ja Tapulikaupungin nuorisotaloilla ja Tullikirjurin skeittipuistossa. Kasvoille iskee kaupungin sisäinen eriarvoisuus julkisen tilan hoidossa ja kunnossa sekä julkisessa liikenteessä. Se vaikuttaa suoraan siihen, mihin nuoret katsovat olevansa oikeutettuja. Selväksi tuli Tullikirjurissa, miten tärkeä on Lähiörahasto, jolla skeittipuisto on rakennettu. Selväksi tulee, että (nykyistä) halvempi joukkoliikenne tarvitaan kaupunkiin, jota nuoret voisivat käyttää täysillä. Rintaan tulee lämpöä, kun nuori sanoo: “Nää ohjaajat on mulle tärkeitä. Hyvä ohjaaja pitää salaisuudet, on rento mutta uskaltaa asettaa rajoja – ja osaa pingistä.” (www.facebook.com/tommi.laitio)

 

Tuona syyskuun iltana meillä 40 vuotta työskennellyt nuoriso-ohjaaja Terttu Flod sanoi Jakomäen nuorisotalolla, että hän suuttuu joka kerta, kun joku haukkuu Jakomäkeä. ”Täällä asuu upeaa väkeä”, Terttu sanoi tiukasti. Tapulikaupungissa työkaverini Lea Packalén sanoi, että häntä suututtaa joka aamu tullessaan asemalle. “Miksi tätä ei siivota kuntoon? Miksi juuri täällä ei huolehdita, että olisi siistiä?”

 

Aloittaessani Helsingin nuorisoasiainkeskuksen johtajana tein henkilökunnalle lupauksen, että käyn ensimmäisen vuoden aikana kaikissa 90 toimipaikassamme.Työ nuorisoasiainkeskuksessa on tullut iholle. Olen tulistunut eri aiheista kuin etukäteen ajattelin. Aloittaessa ideani liittyvät ketteryyteen, nopeuteen ja luovuuteen. Nyt, reilua vuotta myöhemmin, työtä ohjaa toinen teema. Juuri se suututti Koillis-Helsingistä palatessa: eriarvoisuus.

 

Tunsin tilastot jo etukäteen. Tiesin, että Helsingissä lastensuojeluasiakkuuksissa on kymmenkertaiset erot asuinalueiden välillä. Toki oli selvää, että kaikilla ei mene 600 000 asukkaan kaupungissa yhtä hyvin. Helsingissä asui vuoden 2013 lopussa 40 916 10–17-vuotiasta (www.aluesarjat.fi). Kuka tahansa ymmärtää, että tuollaiseen määrään mahtuu monenlaista arkipäivää. Minut on kuitenkin yllättänyt se, miten selvästi eriarvoisuus on näkyvissä. Nuorten keskinäinen eriarvoisuus näkyy jopa materiaalista puutetta enemmän itselle ladatuissa odotuksissa, turvallisuuden tunteessa ja siitä kumpuavassa kokeiluhalussa. Tutkimustiedolla siitä, että toimeentulotukea saaneessa perheessä kasvaneella on muuhun väestöön verrattuna noin kaksinkertainen todennäköisyys olla itse aikuisena toimeentulotuen asiakas (Kortteinen & Elovainio 2012, 153), on saanut vuodessa kasvot.

15191357656_489cd9f95d_k

Kehysten valinta

 

Kunnallisen nuorisotyön laaja ja joustava keinovalikoima johtaa helposti tilanteeseen, jossa alaa määrittää enemmän sen ulkopuolinen todellisuus kuin ala itse. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten vaikeaa kuntien nuorisotyöstä on synnyttää vertailutietoa, jonka kaikki tunnustaisivat totuudelliseksi. Tai kuinka kuntien nuorisotyön painopiste on siirtynyt viime vuosina valtion rahoituksen perässä yhä voimakkaammin kohti etsivää nuorisotyötä. Liikettä on vauhdittanut viime vuosien monialaisen yhteistyön vaatimus, joka kirjattiin lakiinkin vuoden 2010 nuorisolain uudistuksessa.

 

Monialaisen yhteistyön hidastajana on usein erilaisista koulutus- ja ammattitaustoista johtuva ohipuhuminen. Kokouksissa puhumme ennaltaehkäisevyydestä ja kuntalaislähtöisyydestä, mutta tarkoitamme aivan eri asioita. Jokaisella on omat tunnuslukunsa, jotka eivät keskustele toisten lukujen kanssa. Julkisella sektorilla on yleisesti huomattavasti tarkempaa tietoa palveluiden käytöstä ja ongelmista kuin kokonaiskuvasta. Yksinkertaistettuna pystymme erittelemään korvauslääkkeiden käyttäjät tarkasti ikäryhmiin, mutta emme tiedä, miten suomalaisissa perheissä menee tai missä nuoret todella viettävät aikaansa.

 

Olisi helppoa, jos kysymys olisi vain kokouspuheesta. Puhe ja ajattelu kuitenkin muokkaavat aina tekoja. Meidän pitkälle kehittynyt taitomme puhua toistemme ohitse johtaa nuorten kokemukseen, jossa heitä pallotellaan tiskiltä toiselle ja jossa pöydän toisella puolella on taas yksi vastuutaan välttelevä aikuinen. Kunnallisella nuorisotyöllä on ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa vetovastuu uudessa kielikulttuurissa. On vaikea keksiä toista viranomaistoimijaa, joka voisi olla sopivampi johtamaan sellaisen kielenkäytön omaksumista, mistä nuoret voivat tunnistaa oman elämänsä.

 

Olen suuri monihallinnollisen yhteistyön kannattaja. On aivan oikea suunta, että siilomaista palveluntuotantoa puretaan. Yhteistyön vaade on kuitenkin erinomainen happotesti sille, kuinka hyvä itsetunto ja -tuntemus osapuolilla on. Helppo ja valitettavan yleinen reaktio on siilipuolustus. Sitäkin näkee, myös nuorisoalalla. Siis tapaa, jossa uusiin avauksiin suhtaudutaan penseästi, tulevat ne sitten nuorilta, kansalaisyhteiskunnasta tai muilta viranomaisilta. Ripustautuminen pitkään toimineisiin malleihin ja toisen kokemuksen poisselittäminen on ymmärrettävää, mutta se ei kanna pitkälle. Puristusote tutuista keinoista johtaa helposti siihen, että tavoitteet sumeutuvat.

 

Sellaista, joka ei itsekään tiedä, kuka on ja miksi on, on hyvin helppo vedättää. Nuorisoalalla on itsetuntemuksessa ja etenkin sen sanallistamisessa huomattavasti petraamista. Olen törmännyt lukuisia kertoja siihen, miten voimakas itsetunto-ongelma nuorisoalalla on. Tarina omasta ja itse rakennetusta pienuudesta ei auta mitenkään. Kyllä, toki nuorisoalan budjetti on pienempi kuin opetuksen tai sosiaalipuolen. Mutta niin sen pitääkin olla. Lakisääteisten palveluiden toteuttaminen on aivan eri bisnes. Vertaamalla itseään niihin tuntee itsensä aina seinäkukkaseksi.

 

Nuorisoala voikin määrittää kokonsa uudelleen vaihtamalla kehystä. Nuorisotyön voima tulee viranomaisvallan sijasta vapaaehtoisuudesta, jolloin vertailukohtia kannattaa etsiä sivistyksen alueelta. Opetusta ja sosiaalitoimea toimivampi vertailukohta nuorisotyölle on kirjastolaitos. Nuorisotyön ja kirjaston ihmiskuva on hyvin samanlainen. Sekä nuorisotyö että kirjastot ponnistavat parhaimmillaan radikaalin idealistisesta ihmiseen uskomisesta ilman, että ne kaihtaisivat rumaa tai likaista. Kuten hyvä nuorisotyö, myös suomalainen kirjastolaitos tarjoaa nuorelle suunnattoman määrän ponnistuspaikkoja jättämällä yksilölle silti riittävästi valinnanvaraa.

 

Oikean kehyksen valitseminen on olennaista, kun nyt suunnitellaan nuorisolain uudistamista. Olisi viisasta täsmentää nuorisotyön tavoitteita ja vähentää keinojen kirjoittamista kiveen. Nuorisotyön voima syntyy juuri notkeudesta yhdistettynä kykyyn kerätä ja tulkita nuorten kokemustietoa. Tämän nuorisouskottavuuden selkein ja näkyvin mitta on se, miten paikkakunnan nuoret kokevat nuorisotyön tukevan heidän kokonaisia minuuksiaan. Nuorisotyöllä ei ole vastaavia pakottamisen keinoja, kuten sosiaaliviranomaisilla tai koululla. Juuri siksi epäonnistuminen näkyy välittömästi vetäytymisenä palveluista, yhteiskunnallisena rauhattomuutena sekä sosiaalisen median kautta kanavoituvana protestina.

 

Olen vakuuttunut ensimmäisen vuoden aikana siitä, että eriarvoistumisen – jopa köyhyyden – vastainen työ tulee nostaa yhdeksi työmme päätavoitteista. Olen vakuuttunut siitä, että köyhyydestä pitää puhua ääneen. En silti halua tehdä nuorisotyöstä tulonjakopolitiikkaa, sosiaalityötä tai viranomaistyötä. Itse asiassa päinvastoin. Uskon, että oikea ”kehys” nuorisotyölle syntyy kolmesta akselista: toimintavalmiuksista, ryhmistä ja politiikasta.

15027814797_0088d3cd54_k

Toimintavalmius

 

“Toimintavalmiusajattelu alkaa hyvin yksinkertaisesta kysymyksestä: mitä ihmiset todella voivat olla ja tehdä? Mitä oikeita mahdollisuuksia heille on tarjolla?”

  • Martha Nussbaum (2011, 20–21)

 

Filosofi Amartya Senin ja filosofi Martha Nussbaumin kehittämä toimintavalmiuksen teoria (capability approach) tarjoaa hyvän jäsennystavan nuorisotyön kehyksen määrittelyyn. Teoria kuvaa hyvinvointia vallitsevia ajattelutapoja laajemmin, koska se lähestyy onnellisuutta ja hyvää elämää tunnekokemuksen sijasta mielekkyytenä ja kyvykkyytenä. Senin ja Nussbaumin ajattelussa yhdistyvät liberalismin ajatus vapauden itseisarvosta, aristotelinen hyveellisen elämän tavoittelu sekä bruttokansantuotetta parempien mittareiden kehittäminen.

 

Toimintavalmiusajattelu onnistuu sovittamaan yhteen tässä ajassa hyvin yleisen kinan yhteiskunnan ja yksilön vastuusta. Nussbaumin mukaan hyvä elämä toteutuu tilanteessa, jossa yhteiskunta on turvannut jäsenilleen riittävät toimintavalmiudet ohjata omaa elämäänsä ja tehdä elämässään valintoja. Näin ajattelussa vältetään heitteillejättö, mutta puolustetaan tiukasti yksilön oikeutta tehdä valintoja – siis elää vapaasti. Vapauden merkitys unohtuu usein suomalaisessa hyvinvointikeskustelussa. Toimintavalmiusajattelussa vapaus on kuitenkin aristotelista hyvää elämää, jossa vapaus ei tarkoita irtonaisuutta, vaan vastuullista yhteisön jäsenyyttä.

 

Martha Nussbaum on laatinut kymmenen toimintavalmiuden listan, jotka jokaisen yhteiskunnan tulee jäsenilleen tarjota. Testit nuorisoasiainkeskuksen johdon ja henkilökunnan kanssa osoittavat ajattelun toimivuuden nuorisoalalle. Helsingin varhaiset kokemukset antavat vahvistusta ajatukselle, että toimintavalmiusteoria toimii hyvin myös monialaisen yhteistyön ohjenuorana ja yhteisen kielen rakentajana. Nussbaumin lista on laajempi kuin yleinen käsitys hyvinvoinnin perustekijöistä.

 

Taulukko 1. Toimintavalmiudet

  1. Normaalin mittainen elämä.
  2. Fyysinen terveys, ravinto ja suoja.
  3. Ruumiillinen koskemattomuus.
  4. Aistit, mielikuvitus ja ajattelu.
  5. Tunteet
  6. Kriittinen ajattelu.
  7. Yhteiselämä.
  8. Muut lajit.
  9. Leikki
  10. Osallistuminen ja vaikuttaminen omaan ympäristöön, omistaminen.

(Martha Nussbaum 2011)

 

Nussbaumin mukaan julkisen toiminnan ei tule vain antaa ihmisille toimintavalmiuksia, vaan antaa ne tavalla, jossa ihmiset voivat luottaa niiden toteutumiseen myös jatkossa (Nussbaum 2011, 482–483). Juuri toimintavalmiuksien luotettavuus on se, joka nyky-yhteiskunnassa eriarvoistaa ihmisiä. Jos ihminen joutuu käyttämään valtavan määrän ajastaan pelkoon rahan loppumisesta tai ahdistelusta, hetkellinen turva ei ole oikea mittari inhimilliselle elämälle.

 

Toimintavalmiuksien ajatus tarjoaa erinomaisen pohjan nuorten palveluiden jäsentämiseen uudella tavalla. Nuorisotyöllä on valtava mahdollisuus toimia sekä yhteisön että yksilön tukena toimintavalmiuksien vahvistamisessa ja tunnistamisessa. Nussbaum ja Sen puolustavat sitä, että samojen toimintavalmiuksien varmistaminen kaikille tarkoittaa aina sitä, että jotkut tarvitsevat enemmän tukea kuin toiset.  Nussbaum puolustaa tiukasti valtion vahvaa roolia hyvinvoinnin takaajana sekä tarvetta rajoittaa joidenkin totaalista vapautta, jotta hyvinvointi voi jakautua tasaisesti. Samalla tavoin toimintavalmiusajatteluun on rakennettu vahvasti sisään myönteisen erityiskohtelun ajatus. Nussbaum on käyttänyt vaikeasti vammaisia tai kehitysmaiden naisia esimerkkinä siitä, että samojen toimintavalmiuksien takaaminen kaikille vaatii lähes aina resurssien suuntaamista voimakkaammin joillekin ryhmille. Tämä ajatus on myös nuorisotyöstä tuttu, puhutaan sitten monikulttuurisesta työstä tai kohdennetusta nuorisotyöstä tai siitä, mihin kaupunginosiin nuorisotaloja perustetaan. Toimintavalmiusajattelussa samalle janalle mahtuvat nuorten kriisiapu, partiotoiminta, yleinen harrastusmahdollisuuksien takaaminen, oppivelvollisuus, avoimet nuorisotilat ja kohdennettu nuorisotyö. Ajattelu asettaa kunnan palvelut kilpailutilanteen sijasta saman projektin janalle. Kokonaisvaltaisempi hyvinvointiajattelu auttaa sujuvoittamaan liikettä eri palveluiden välillä.

 

Toimintavalmiusteoria soveltuu hyvin nuorten kanssa ja hyväksi tehtävään työhön monimuotoistuvassa hyvinvointivaltiossa. Se siirtää huomion pois palvelulähtöisyydestä ja tunnustaa ihmisten kokemuksen kyvyistään oleellisena ja luotettavana tietona. Arvomaailmojen erot ovat paremmin ratkaistavissa mallissa, joka suuntaa huomion toteumien sijasta valmiuksiin. Toimintavalmiuksien ajatus nostaa monet nuorisotyön vahvat alueet – ympäristökysymykset, leikin, itseilmaisun ja yhteiskunnallisen osallistumisen – terveyden ja turvallisuuden rinnalle. Kuten esimerkiksi Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-työstä tehty vaikuttavuustutkimus antaa viitteitä, toimintavalmiuksien lista antaa hyvän tavan keskustella nuorten kanssa heidän elämästään ja tavoitteistaan, koska se ei sanele sitä, miten ihmisten tulisi elämäänsä ohjata, mutta velvoittaa yhteiskunnan kantamaan jokaisesta huolta.

 

Ei ole sattumaa, että Senin ja Nussbaumin ajattelu on saanut paljon kannatusta kehityspolitiikassa. Ajattelun taustalla on selvä tavoite turvata ihmisarvoinen elämä jokaiselle. Se tunnustaa ihmisten lähtökohtaerot ja tukee myönteistä erityiskohtelua kaikkien saamisessa samalle valmiuksien tasolle. Ajattelua soveltaneiden Jonathan Wolffin ja Avner de-Shalitin mukaan huono-osaisuus on turvattujen toimintavalmiuksien puutetta (Wolff & de-Shalit 2007, 191). Samaa korostaa Martha Nussbaum. Juuri pelon ja hädän vähentäminen on tapa auttaa ihmisiä suunnittelemaan elämäänsä ja avaamaan ajatteluaan kohti muita ihmisiä.

 

Wolffin ja de-Shalitin mukaan tasa-arvoinen yhteiskunta on sellainen, jossa huono-osaisuudet eivät kasaudu. Siis yhteiskunta, jossa ei ole selvää vastausta siihen, mitkä ovat heikoimmat ryhmät. (Wolff & de-Shalit, 197–198) Wolffin ja de-Shalitin mukaan juuri ryhmätarkastelulla vältetään mielikuva kansan järjestämisestä jonoon huono-osaisimmasta hyväosaisimpaan. Toimivassa ja tasavertaisessa yhteiskunnassa riskitekijöiden välistä yhteyttä pystytään purkamaan ja tarjoamaan eri ryhmille tukea eri toimintavalmiuksien vahvistamisessa. Valitettavasti myös nyky-Suomessa huono-osaisuus periytyy voimakkaasti. Perus- tai keskiasteen suorittaneiden äitien pojista 74 % suoritti vain perus- tai keskiasteen koulutuksen (Kortteinen & Elovainio 2012, 153).

 

Toimintavalmiusteoria korostaa yksilön oikeutta olla oman elämänsä subjekti, ei vain palvelun kohde. Juuri tämän jokaisen erityisyyttä korostavan näkökulman vuoksi ajattelu soveltuu erinomaisesti nuorisotyön tulevaisuuden määrittämiseen. Mitä monimuotoisemmaksi maailma muuttuu, sitä vaikeampaa meidän on nähdä ihmisten elämiin. Meidän on hyvin vaikea tunnistaa ulkopuolelta, millaista tukea ihmiset tarvitsevat. Kuten Wolff ja de-Shalit toteavat, sosiaalitieteissä on runsaasti todisteita siitä, miten ongelmatapaukseksi tunnistautumisen vaatiminen usein heikentää ihmisen omaa ongelmanratkaisutaitoa. Juuri tämän vuoksi nuorisotyössä on uskallettava pitää kiinni koko ikäluokan toimintavalmiuksien takaamisesta. Olisi valtavan lyhytnäköistä reagoida polarisaatioon vähentämällä väestöryhmiä sekoittavaa, ei-leimaavaa ja ennaltaehkäisevää työtä. Tarkoitan tällä esimerkiksi matalan kynnyksen harrastustoimintaa, kulttuurista työtä, rasisminvastaista työtä, vaikuttamistoimintaa tai tiivistä yhteistyötä koulujen kanssa. Toimintavalmiuksien turvaaminen tapahtuu parhaiten madaltamalla kynnystä osallistua jaettuun tekemiseen. Eriarvoistumisen ottaminen vakavasti tarkoittaa sitä, että kaikille avointa nuorisotyötä on uskallettava kehittää tavalla, jossa henkilökunnalla on mahdollisuuksia tarjota yksilötukea ryhmäprosessien sisällä.

15027701050_66e6d78576_k

Ryhmä

 

“Luokallinen oppilaita on vertaisryhmä, joka tekee koko ajan kaikkensa luodakseen eroja ja ollakseen muuta kuin vertaisryhmä. Se on myös vertailuryhmä, joka tarjoaa mallit siitä, millaiseksi itse haluaa ja millaiseksi ei halua.”

– Tommi Hoikkala ja Petri Paju (2013, 147)

 

Toimintavalmiusajattelu ei pakota meitä yksilölähtöiseen työhön. Itse asiassa päinvastoin. Nussbaumin mukaan kymmenestä toimintavalmiudesta juuri liittyminen toisiin ihmisiin (affiliation) on erityisen rikastava toimintavalmius. Siteet muihin ihmisiin vahvistavat ihmisen muitakin toimintavalmiuksia – synnyttävät ikään kuin hyvän kierteen. Juuri tämän vuoksi Nussbaum puhuu voimakkaasti sosiaalisten lähestymistapojen puolesta. (Nussbaum 2011, 1050–1052) Samaa sanovat myös köyhyystutkijat. Matti Kortteisen ja Marko Elovainion mukaan ”sosiaalinen kannattelu” on suomalaisille työttömille yhtä tärkeää kuin ruoka pöydässä (Kortteinen & Elovainio 2012, 158).

 

Toimintavalmiusajattelu ei ole täydellinen tai lopullinen totuus. Myös Nussbaum ja Sen kannustavat kehittämään ajattelua eteenpäin. Wolff ja de-Shalit (2007) kirjoittavat kirjassaan Disadvantage, että Nussbaumin toimintavalmiuksien lista on hyvin voimakkaasti “oikeuksien ja liberalismin kielessä” kiinni. He tarkoittavat painotusta mahdollisuuksien ja resurssien jakautumiseen sekä toisaalta oikeuksiin. Heidän mukaansa keskustelu tarvitsee rinnalleen “hoivan kielen”, jolloin ihmisyyteen vahvasti kuuluvat empatia ja antaminen korostuvat hyvän elämän edellytyksinä.

 

Huomio on aiheellinen. Wolffin ja de-Shalitin mukaan arvokkaaseen elämään kuuluu oleellisena osana mahdollisuus antaa toisille ja olla hyödyllinen. (Wolff & de-Shalit 655–686) Arvokkuuden ajatus syntyy siitä, että voi tuntea itsensä hyödylliseksi ja arvostetuksi osaksi ryhmää. Tämä huomio nuorisoalan on otettava vakavasti. Miten ongelmissa oleva nuori voi olla hyödyllinen muulle ryhmälle? Miten hän voi tuntea olevansa tarvittu, ei vain kohde? En tarkoita työvelvoitteita sanktioiden uhalla, vaan kykyä ja etenkin halua tunnistaa jokaisen osallistujan taidot ja arvo siinäkin tilanteessa, kun ihminen ei niitä itse tunnista. Teemme yhä liian helposti avun tarvitsijasta avuttoman ja kyvyttömän kohteen. ”Turhien ihmisten armeijan” kasvattaminen on sekä inhimillisesti että yhteiskuntarauhan näkökulmasta vaarallista.

 

Juuri yhteenkuuluvuuden synnyttämän hyvän kierteen vuoksi näen, että onnistuneen nuorisotyön perusyksikkö ei ole yksittäinen nuori, vaan ryhmä. Nuorisotyön keinovalikoima ja nuorisolain kirjaukset tukevat sitä, että yksilön oikeuksien turvaaminen toteutetaan ryhmäprosessien avulla. Se tarkoittaa sitä, että yksilön muutokseen tähtäävässä työssä on varmistettava, ettei työ vaaranna usein haurastuneita ihmissuhteita. Jos nuoren muutos vaatii nykyisen sosiaalisen viiteryhmän hylkäämistä, muutos tulee aina olemaan vaikea ja kivulias.

 

Tommi Hoikkala ja Petri Paju nostavat Apina pulpetissa -kirjassa ansiokkaasti esille sen, miten vähän yläkoulu hyödyntää nuorten vertaisryhmää oppimisessa ja muun kasvun tuessa. (Hoikkala & Paju 2013) Juuri tässä on nuorisotyön näytön paikka. Vaikka tutkintonimike on muuttunut yhteisöpedagogiksi, ainakin omien havaintojeni mukaan alan ammattilaisuuden tunnistaminen on yhä heikkoa. Nuorisotyön tulisikin profiloitua ryhmäprosessien asiantuntijaksi sekä omassa työssään että erityisesti yhteistyössä koulun kanssa. Vahvistamalla ryhmälähtöistä työtä sekä omassa toiminnassa että auttamalla toisten palvelujen suunnittelussa, nuorisotyö voi karistaa näppärän isojen poikien apupojan mielikuvan lopullisesti kuitenkin hylkäämättä omaa, joustavaa perusluonnettaan.

15191358836_60677d2404_k

Politiikka

 

“Nuorisotyö on sellaista työtä, jota vanhat tekevät nuorten hyväksi – eikö niin – ja koko nuoriso-ongelma siis vanhojen ongelma. Meidän nykyinen nuorisotyömme on joka alueella ja suunnalla sellaista, että jos se vietäisiin johdonmukaiseen ja tehokkaaseen loppuunsa saakka, meillä ei olisi nuorisoa lainkaan, olisi vain meidän vanhojen kopioita.”

Hannu Taanila Nuoriso-ohjaajassa 1967 (Ilves 1998, 86)

 

Olisi turhan helppoa palauttaa kysymykset lähimmäisyydestä, tasa-arvosta ja laupeudesta yksilön ja lähiryhmän tasolle. Nuorten parempi elämä – parempi nuoruus – vaatii vielä yhden elementin. Yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat aina lähisuhteiden muovautumiseen. Rakenteet ovat aina valintoja, joihin liittyy valtaa. Nuorisotyön on uskallettava ottaa tiukempi ote politiikan kysymyksistä.

 

Kirsi Ilves kirjoittaa helsinkiläisen nuorisotyön historiikissa, että 1970-luvulla “avointen ovien toiminnan tuli myös aktivoida nuoria toimintaan ja mielellään poliittisiin järjestöihin. 1970-luvun uudistukset yhteiskunnallisen osallistuvuuden lisäämiseksi kuihtuivat. Nuorisotalojen nuoret sanoivat pitkät koko poliittiselle vaikuttamiselle.” (Ilves 1998, 8). Monella tavoin tuntuu, että tuosta epäonnistumisesta maksetaan yhä hintaa. Osallistumista edistetään liian usein samanmielisyyden eetoksen mukaan (politiikka on yhteisten asioiden hoitamista), jolloin nuorten keskinäiset valtaerot, mielipide-erot sekä kielteiset kokemukset häivytetään tai problematisoidaan. Politiikka nähdään pelottavana asiana.

 

Hyvä nuorisotyö auttaa nuoria kasvamaan nälkäisiksi kansalaisiksi. Nälkäisyydellä tarkoitan sitä, että yksilö tunnistaa, että yhteiskunta ei ole valmis ja jopa nykytilan säilyttäminen tarkoittaa valintoja. Havahtumisesta yhteiskunnan keskeneräisyyteen on johdettavissa kaksi vaihtoehtoista toimintatapaa: toimiminen jonkin asian puolesta tai jonkin torjumiseksi. Nuorisotyön on luotava nuorille areenoita, joilla utopia ja kritiikki saavat kukoistaa.Se tarkoittaa perinteisen kansalaistoiminnan lisäksi korostetussa määrin verkkonuorisotyötä ja kulttuurisia keinoja.

 

Nuorisotyössä on kenties liiankin innokkaasti lähdetty täyttämään integraatiofunktiota, siis kasvattamaan nuorista kuuliaisia veronmaksajia. Tällä työllä saa mainetta, kiitosta ja rahaa. Kuntien kustannuspaineiden keskellä työstä tulee kuitenkin liian helposti nuorten lapiointia toimenpiteestä toiseen sen sijaan, että päästäisiin kiinni siihen tunteeseen, joka toimintaa ja toimimattomuutta ohjaa. En kiistä nuorisotakuun kaltaisten projektien merkitystä. Mutta integraatio (opettaminen “talon tavoille”) ilman emansipaatiota (kannustaminen ja tukeminen yhteiskunnan muuttamisessa) ei synnytä kansalaisuutta, vaan alamaisuutta.

 

En aja Teiniliittoa takaisin. Politiikka ei tarkoita samaa kuin puolueet tai edustuksellisuus. Mutta työn poliittisuuden vältteleminen ei johda neutraaliuteen, vaan piilottaa valtarakenteet nuorilta.

Kyse on juuri siitä valinnasta, jota Henry A, Giroux nimittää poliittisen ja politisoidun kasvatuksen eroksi. Giroux´n mukaan politisoidussa kasvatuksessa “poliittiset päämäärät on piilotettu asiantuntijapuheeseen, metodologiaan, objektiivisuuteen ja tasapuolisuuden sloganeihin”. Poliittinen kasvatus taas tarjoaa Giroux´n mukaan “mahdollisuuden ilmaista itseään kriittisesti, vaikuttaa sen osallistumisen muotoihin ja keskustelun alaan, jonka avulla heidän identiteettinsä, arvonsa ja halunsa rakentuvat”. (Siteerattu Suoranta 2005, 189) Maaperä uudenlaisella poliittisuudelle on hyvä, koska vaikuttaminen omaan asuinalueeseen lisääntyy, useampi haluaa toimia poliittisesti ja nuoret luottavat demokratiaan ja poliittisiin instituutioihin (Nuorisobarometri 2012, 29).

 

On selviä viitteitä siitä, että arvo- ja kokemuserot suomalaisessa yhteiskunnassa kasvavat. Arvojanan eri päihin asettuvat perussuomalaiset ja vihreät kasvattavat kannatusta nuorten keskuudessa. Maahanmuuton tuloksena kristinusko ja islam tulevat uudella tavalla nuorisokulttuurien sisälle. Suomalainen nuoruus on sitä, että toinen saa lakkiaislahjaksi auton ja toinen hyvässä lykyssä elokuvalipun. Emme elä yhtä arkipäivää.

 

Erilaistuminen ja eriarvoistuminen synnyttävät mitä luultavimmin sekä yhteiskunnan rajojen testaamista että passivoitumista. Sosiaalisen vahvistaminen tulee ymmärtää poliittisena työnä. Nuorisotyön on uskallettava asettua niiden tueksi, jotka eivät pääse uurnille, joiden ääni ei kuulu ja joiden jalat eivät kanna. Rakenteita ja päätöksentekoa on tehtävä nuorille näkyväksi. Silläkin riskillä, että nuorten poliittisuuden tukeminen johtaa kireämpiin väleihin muiden hallintokuntien kanssa, vuorovaikutustilanteissa nuoren kokemuksen on mentävä työnantajan suojelun edelle. Erityinen vastuu tässä asiassa on kaupunkien ja kuntien nuorisotyöllisellä johdolla. Siis minulla ja kollegoillani. Meidän tehtävämme on suojata työntekijöitämme niissä tilanteissa, kun onnistunut nuorisotyö nostaa esille rohkeita utopioita tai järjestelmän räikeitä epäkohtia.

 

Poliittinen työ tarkoittaa erityisesti kunnallisessa nuorisotyössä sitä, että Nussbaumin listan viimeinen kohta – osallistuminen ja vaikuttaminen omaan lähiympäristöön – otetaan vakavasti. Juuri tässä on tulevalla kuntalain ja nuorisolain uudistuksella iso rooli. Selkeämmin velvoittavat lait antaisivat nuorisotyölle perustan tukea sellaista yhteiskuntakehitystä, jossa nuorista jää jälki lähiympäristöön. Poliittisuuden vahvistamisessa liittoumat esimerkiksi kulttuurin ammattilaisten kanssa ovat tärkeitä. Kulttuurin keinoja hyödyntävä poliittinen ilmaisu antaa suojaa sekä tekijälle että kohteelle ja siten pehmentää ensi-iskua. Juuri näistä syistä se soveltuu erityisesti heikossa asemassa olevien ryhmien näkemysten välittäjäksi.

15027606309_0211d5bd81_k

Lopuksi

 “Häpeä on sitä kun ei ole kenenkään rakastama, sitä kun joutuu ehkä häpeämään omia lapsiaan tai vanhempiaan. Häpeä on huostaan otettuja lapsia, työttömyyttä, kodittomuuta, lastenkoteja, dementiaa, pidätyskyvyttömyyttä, lukihäiriötä. Lyhyesti sanottuna me häpeämme sitä mihin emme alun perin ole syyllisiä mutta mikä silti koettelee meitä. Sitä me sitten siirrämme eteenpäin, ellemme saa mahdollisuutta parantua.”

– Susanna Alakoski (2013, 135)

 

Suomesta on tullut pelokas yhteiskunta. Emme ole varmoja, osaammeko enää olla parempia. Eläkeikää lähestyvät ihmiset kantavat huolta kolmekymmentävuotiaiden lastensa taloudellisesta tilanteesta. Ajatukset kasvusta eivät perustu idealismiin, vaan kilpailuun usein jopa näkymättömän vihollisen kanssa sekä karsintaperusteiseen tehostamiseen. Kuihdutamme, koska emme kykene valitsemaan. Uskottelemme itsellemme ja toisillemme, että maailmasta on tulossa turvattomampi paikka, vaikka tilastot todistavat aivan muuta (Laihinen & Tuominen 2013).

 

Pelokkaat toimivat lähes aina samalla tavalla. He piilottavat aarteensa ja suhtautuvat epäluuloisesti uusiin tulijoihin tai toisinajattelijoihin. He tuhlaavat rahaa ylenmääräiseen kontrolliin ja turvajärjestelmiin. He kasvattavat pelokkaita lapsia. He ovat kuin keisari ilman vaatteita puhuessaan luovuudesta ja innovaatioista, mutta ripustautuessaan vanhaan ja tuttuun.

 

Tämä pelokas asenneilmasto ei ole syntynyt itsestään. Sitä ovat vauhdittaneet juuri edellä kuvattujen kolmen asian – kokonaisen ihmiskuvan, ryhmätoiminnan ja politiikan – vastainen kehitys. Olemme hullaantuneet mittaamiseen ja antaneet mittareiden muokata todellisuuttamme kapeammaksi. Meille on myyty ajatus vapaudesta irtonaisuutena ja yksityisyytenä sen sijaan, että vapaus olisi toimintaa ja itseilmaisua. Luokkayhteiskunta on hiipinyt takaisin samaan aikaan, kun puhe tasa-arvoisuudesta ja osaamisesta on voimistunut. Kun köyhät hakevat itsestään syitä tilanteeseensa, he häpeävät ja välttelevät toisia köyhiä. Rahattomat nuoret keksivät tekosyitä kotiin jäämiselle sen sijaan, että toisivat puutteen ilmi. Huono-osaisuuden onnistunut yksityistäminen on vienyt jalat alta heikkojen joukkovoimalta. Ja kuten Susanna Alakoski onnistuneesti kuvaa kirjassaan Köyhän lokakuu, häpeää siirretään perintönä seuraaville sukupolville.

 

Tässä ilmastossa on rankkaa olla nuori. Erityisesti, kun nuorten arvomaailmassa on havaittavissa voimakasta oikeudentuntoa ja halua reiluuteen. Halu auttaa muita on yleisin syy vapaaehtoistyölle, ei pärjääminen kesätyökisassa (Nuorisobarometri 2012, 24).

 

Horjuvan, mutta valmiiksi väitetyn rakenteen varjossa on jopa vaarallista tehdä ja toivoa toisin. Hädissään olevat aikuiset yrittävät myydä nuoremmalle sukupolvelle maailmaa, jonka itsekin tietävät olevan rikki ja joka on ristiriidassa nuorten arvojen kanssa. Aikuisten huoli säteilee myös nuoriin. Kouluterveyskysely ja Helsingin nuorten vapaa-aikatutkimus näyttävät, että nuorten – etenkin tyttöjen – ahdistuneisuus ja pelko tulevaisuudesta on korkealla tasolla. Neljäsosa 8-9-luokkalaisista tytöistä kertoo kouluterveyskyselyssä hakeneensa apua masentuneisuuteen (THL 2013). Nuoret Helsingissä -tutkimuksen mukaan pelonaiheista voimakkaimmin ovat kasvaneet pärjäämättömyyden pelko, rahattomuus ja työttömyys (Keskinen & Nyholm 2012, 136).

 

Nuorisotyön tulevaisuus löytyy vahvistamalla ajatusta nuorisotyöstä koko väestönosalle suunnattuna palvelu-, kumppanuus- ja edunvalvontatyönä. Nuorisotyössä – etenkin vuorovaikutustilanteissa nuorten kanssa – on uskallettava keskittyä nuoruuteen nuoruutena. Uskon, että tällä kehystyksellä saadaan pitkäkestoisimmat vaikutukset. Kuten Hoikkala ja Paju toteavat, “jos eteenpäin menoa ylikorostetaan, nuoruudella elämänvaiheena ei ajatella olevan itseisarvoa”. (Hoikkala & Paju 2013, 15). Hoikkala ja Paju ovat oikeassa. Nuoruus ei ole vain investointi. Paras nuoruus ja tulevaisuus syntyvät uskallettaessa tavoitella juuri hyvää ja parasta nuoruutta tavalla, jossa nuori voi näyttää kykyjään ja taitojaan niiden ryhmien hyväksi, joihin hän kuuluu (Björklund 2013). Juuri tätä on nuorisotyön ammattilaisuus.

 

Nuoruus ei nyky-Suomessa ole identiteetti tai kuluttajatyyppi. Nuoruus on kehitysvaihe, jonka jokainen sukupolvi elää kerrallaan. Se on kehitysvaihe, jossa meistä jokainen tarvitsee apua, osa merkittävästi enemmän kuin toiset. Juuri tästä on kyse Amartya Senin ja Martha Nussbaumin toimintavalmiusajattelussa: sen varmistamisessa, että jokainen pystyy olemaan toisille arvokas ja elämään hyveellistä elämää. Meidän päätehtävämme on olla mukautumisen ammattilaisia, siis olla valmiita hakemaan yhteiskunnallisen ja yksilöllisen tilanteen vaatimat ratkaisut. Nuorisotyön huomio pitää olla koko sukupolvessa ja siihen sisältyvissä ryhmissä, ei omissa palveluissaan. Hyvä nuorisotyö tarkoittaa kulloisenkin sukupolven sukupolvioikeuksien puolustamista yhdessä heidän kanssaan. Puolustaminen on tehtävä tavalla, joka jättää tilaa arvojen ja elämäntapojen eroille.

Se tekee nuorisotyöstä politiikkaa.

kirjoittaja on Helsingin nuorisotoimenjohtaja. Aiemmin hän on työskennellyt mm. tutkijana Demos Helsingissä, nuorten videofestivaalin johtajana Amsterdamissa sekä toimittajana Helsingin Sanomissa. Koulutukseltaan Laitio on valtiotieteiden maisteri.

Lähteet:

Alakoski, Susanna (2013): Köyhän lokakuu. Schildts & Söderströms. Helsinki.

Björklund, Liisa (2013): Perjantaiporinat nuorisoasiainkeskuksessa. Videotallenne osoitteessa:
http://perjantaiporinat.munstadi.fi/2013/11/11/perjantaiporinat-22-11-2013-aiheena-hyva-elama-ja-kyvykkyys/

Hoikkala, Tommi & Paju, Petri (2013): Apina pulpetissa. Ysiluokan yhteisöllisyys. Gaudeamus. Helsinki.

Ilves, Kirsi (1998): Stadi ja sen nuoret. Nuorisotyötä Helsingissä 1948–1997. Edita. Helsinki.

Keskinen, Vesa & Nyholm, Anna-Sofia (2012): Nuoret Helsingissä 2011. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 2012:3.

Kortteinen, Matti & Elovainio, Marko (2012): Millä tavoin huono-osaisuus periytyy? Julkaisussa Laihinen, Eija & Tuominen, Martti (203): ”Stadiin kuuluu pieni rosoisuus”. Helsingin turvallisuustutkimus 2012, Helsingin kaupungin tietokeskus, Tutkimuksia 2013: 4.

Myllyniemi, Sami (toim.) (2012): Monipolvinen hyvinvointi. Nuorisobarometri 2012. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 127.

Myllyniemi, Sami (2012): Tilasto-osio. Julkaisussa Myllyniemi, Sami (toim.) (2012): Monipolvinen hyvinvointi. Nuorisobarometri 2012. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 127.

Nussbaum, Martha (2011): Creating Capabilities. The Human Development Approach. Belknap Press. (e-kirja Kindle)

Suoranta, Juha (2005): Hiphopin poliittisen epäpuhtaus. Teoksessa Mitä on tehtävä? Nuorison kapinan teoriaa ja käytäntöä. Toim. Hoikkala, Tommi; Laine, Sofia & Laine, Jyrki. Loki-Kirjat. Helsinki.

THL (2013): Kouluterveyskysely.

Wolff, Jonathan & de-Shalit, Avner (2007): Disadvantage. Oxford University Press. (e-kirja Kindle)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *