Puutarha porukoille

Kansalaisten luottamus ei synny sillä, että meillä on ennustettavat ja varmat prosessit jos ne tuottavat väärää asiaa. Hyvinvointivaltio lunastaa luottamuksensa takaisin ymmärtämällä käyttäytymistä ja turvaamalla jokaiselle oikeuden luoda maailmaa. Olla hyödyllinen ja näkyvä. (Esitelmä Aikuissosiaalityön päivillä 22.1.2015).Dia2

Tässä kuvassa on kahdet jalat ja nahkakuula. Tuo nahkakuula veti tuhansia nuoria Helsingin tekonurmille viime kesänä. Tuo nahkakuula veti satoja miljoonia ihmisiä vastaanotinten ääreen.

Tuon nahkakuulan sijasta tuossa voisi olla päiväkoti, nuorisotalo tai Kelan toimisto. Palveluiden ja tuotteiden merkitys ihmisille syntyy todella vasta siitä, kun se kytkee ihmisiä toisiinsa. Tämä on pääajatukseni seuraavan puolen tunnin ajan.

Lähtökohta palveluiden ja tuotteiden sosiaalisuudesta tulee mielestäni olla hyvinvointivaltion uudistamisen lähtökohta. Kansalaisille se tarkoittaa kasvaneita vapauksia ja velvollisuuksia. Väitän, että tätä edellyttävät sekä julkisen talouden tila että ihmiset itse. Käytän tietoisesti monikkoa: ihmiset.

Nykyisin toimintaamme ohjaa liialti lainsäädännöstä kumpuava ajatus yksilön oikeuksista, joka johtaa palveluiden suunnitteluun yksilöille. Porukat ovat ratkaisu siihen, että voimme samaan aikaan räätälöidä ja monistaa. Hyvinvointivaltion uusi tehtävä olisi auttaa heimoja ratkaisemaan asioita, synnyttää liitoksia eri heimojen jäsenten välille sekä synnyttää uusia heimoja. Kaupallinen puoli on tajunnut tämän jo aikoja sitten. Tuotteita ja palveluita kaupataan meille mielikuvilla siitä, mitä me teemme muiden ihmisten kanssa.

Uskon, että hyvinvointivaltio toimii parhaiten, jos koko toimintaa ohjaa humanistinen ajatus ihmisistä. Tuo ihmiskuva vaatii jatkuvaa päivittämistä. Se edellyttää uudenlaisia tapoja mennä lähelle.

Siksi ennen syvemmälle sukeltamista annetaan ääni ihmiselle. Hänen nimensä on Angela.

Dia4

Filosofi Hannah Arendtin mukaan ihmisellä on kolme perusaktiviteettia. Arendt nimittää niitä työksi, valmistamiseksi ja toiminnaksi. Ne kaikki löytyvät Angelan reilun parin minuutin puheesta.

Työllä Hannah Arendt tarkoittaa niitä tekoja, joilla huolehdimme eloonjäämisestämme. Se on sitä toimintaa, jolla huolehdimme ruuan pöytään, vähennämme kipua tai hankimme itsellemme ja perheellemme suojaa. Valmistaminen Arendtille tarkoittaa sitä, jolla ihminen tuottaa todellisuutta. Valmistamista ovat ne teot, joilla ihminen erottautuu luonnosta. Valmistamiseen sisältyy myös se kauneus, jolla uusinnamme todellisuutta. Valmistamista ovat elokuvat, taideteokset, rautatiet ja lentokoneet. Kolmas ja viimeinen perustoiminto on toiminta. Arendtille toiminta on sitä, mikä tapahtuu suoraan ihmisten välillä. Se on se, mitä tuotamme puheella ja teoilla. Toiminta eroaa työstä ja valmistamisesta siinä, että sitä ei voi tehdä yksin, siihen tarvitaan aina muita ihmisiä.

Ihmisen ihmisyys syntyy valmistamisessa ja toiminnassa. Työ – ilman maailmallisuuden uusintamista – on ylläpitotoimintaa.

Arendtin mukaan poliittinen yhteisö luotiin siksi, että kuolemattomuutta ei tarvinnut rakentaa vain yksittäisen ihmisen iänkaikkien elämän ympärille. Luomalla maailmaa jätämme osan itsestämme seuraaville sukupolville.

Arendt kritisoi nyky-yhteiskuntaa siitä, että ihmisyys on palannut taas kiinni yksilöön. Että olemme synnyttäneet ns. puutteellisen yksityisyyden. Arendt kirjoittaa: ”On syntynyt kulttuuri, jossa elämästä on tullut hyvä maailman sijasta.”

Tunnistan Arendtin kuvaaman kehityksen. Kun pelkäämme itsemme ja läheistemme puolesta, otamme etäisyyttä muihin. Kun ajattelemme hyvinvointimme syntyvän vain omista teoistamme, haluamme suunnata toimintamme omiin hyötyihimme. Meitä pelottaa. Lopulta näemme vähemmän tekoja maailmallisuuden puolesta ja siten tulkitsemme sen epänormaaliksi. Aliarvioimme muiden halua hyvän tekemiseen ja lopulta tukahdutamme sitä itsessämmekin. Toimiminen ilman yhteenkuuluvuutta ja mielekkyyttä synnyttää ahdistusta – eikä siis tuota hyvinvointia. Voimakkaimmin tämä näkyy nuorissa ja nuorissa aikuisissa, jotka on kasvatettu empatian ja oikeudenmukaisuuden arvoihin, mutta he eivät näe ympärillään yhteiskuntaa joka tukisi näiden arvojen toteuttamista.

Sherry Arnstein on sanonut viisaasti, että kansalaisten osallistuminen on kuin pinaatin syöminen: kukaan ei periaatteessa vastusta sitä. Silti julkisen, empaattisen elämän ensisijaisuus ei näy riittävästi velvoitteina ja vapauksina. Se ei näy koulussa, ei sosiaalityössä eikä omalla alallani, nuorisotyössä. Hyvinvointikone on viritetty palvelemaan kuluttajakansalaista, joka joutuu näyttelemään omat etunsa tarkasti tuntevaa itsekästä toimijaa.

Dia6

Ongelma on, että kuluttajakansalaiselle säädetty hyvinvointivaltio ei toimi. Se ei toimi matemaattisesti (rahat eivät riitä), se ei toimi sosiaalisesti (se irrottaa meitä toisistamme tai tekee meille väkivaltaa) eikä se toimi poliittisesti (se ei kasvata empatiaa, se nykyisellään heikentää kokemusta samassa veneessä olemisesta joka on hyvinvointivaltion elinehto).

Nykymalli synnyttää kahta vaarallista kehitystä. Ensinnäkin se kasvattaa hyödyttömien, ulos potkittujen ihmisten armeijaa. Kytkimessä on vain asennot 100 tai nolla. Toisaalta kone vahvistaa häpeän kokemusta, jota sitten kaadetaan sukupolvelta sukupolvelle. Omassa työssäni tapaan nuoria, jotka hakevat syitä omaan tilanteeseensa omista vääriksi kuvaamistaan valinnoista tai sitten perheestään. Sekä hyödyttömyys että häpeä ovat parasta mahdollista polttoainetta masennukselle, muukalaisvastaisuudelle, itsekkyydelle – jopa fasismille.

Pitkään me selvisimme nykyisellä hyvinvointikoneella, koska kansalaiset luottivat meidän tekevän oikeita asioita. Näin ei enää ole. En myöskään usko, että kansalaisten luottamus syntyy jatkamalla samoilla toimintamalleilla mutta puristamalla vyötä tiukemmalle. Kansalaisten luottamus ei myöskään synny sillä, että meillä on ennustettavat ja varmat prosessit jos ne tuottavat väärää asiaa.

Ensimmäinen ehdotukseni on, että päästämme irti ylirationaalisesta, suomalaiseen hallintoon pesiytyneestä ennustettavuuden vaateesta. Että päästämme irti konemaisista kielikuvista, jotka muokkaavat ajattelumme etsimään kronologisia ratkaisuja.

Istuin loppuvuodesta lounaalla intialaisen toimittajan vieressä. Kerroin hänelle, että monet eurooppalaiset maat pyöriskelevät tuskaisesti monikulttuurisuuden ja moniuskontoisuuden kanssa. Kysyin, miten intialaiset selittävät toisilleen, miten moniuskontoinen ja monietninen yhteiskunta voi toimia. Toimittajan vastaus oli yksinkertainen:”Sitenhän luontokin toimii.”

Dia7

Ehdotan, että ajattelemme itseämme vähemmän insinöörinä ja enemmän puutarhurina. Aloitetaan yksinkertaisesta kysymyksestä: Mitä ihmiset voivat todella tehdä ja olla? Se tarkoittaa toimintakykyjen katsomista yhteisön ja yksilön tasolla. Toimintakyvyistä huolehtiminen tarkoittaa, että muokkaamme maan kuntoon ja rakennamme kunnolliset kastelujärjestelmät. Mutta samaan aikaan otamme huomioon sen millaista lannoitetta kukin tarvitsee, kuinka paljon valoa eri eliöt tarvitsevat ja saavat ja minkälaiseen maahan kukin on laitettu. Ja näiden mahdollisuuksienkin jälkeen kasvaminen on tehtävä itse. Emme voi sanella toteumia, eikä meidän pidä edes määrittää.

Orgaanisempi ajattelu hyvinvointivaltiosta korostaa liitännäisyyksiä. Se muistuttaa, että tarvitsemme muita lajeja ja oman lajimme edustajia hyvinvointiimme. Se selkeyttää eroja yhteisön ja yksilön edellytysten varmistamisesta.

Avaan ajatteluani tästä puutarhamaisemmin toimivasta, yhteistoimintaa korostavasta hyvinvointivaltiosta viidellä näkökulmalla, joilla voisimme edetä.

Ratkaisut

  1. Ihmisen elämän ymmärtäminen

Dia8

 Yhdysvaltalainen filosofi ja kasvatustieteilijä John Dewey kirjoittaa teoksessaan Julkinen toiminta ja sen ongelmat: ”Se, jonka jalassa kenkä puristaa, tietää parhaiten, että se puristaa ja mistä, vaikka kunnon suutari onkin oikea henkilö sanomaan, kuinka kenkä tulisi korjata.”

Nyt liian usein pyydämme kuntalaisia ratkaisemaan asiat meille helpoimmalla tavalla eli ehdottamaan ratkaisuja suoraan organisaatiostamme lähteviin ongelmiin. Nykyisellä kyselytavallamme synnytämme kokemuksen tyhmyydestä. Hyvää tarkoittava kansalaiskonsultaatio päättyy kansalaisen kokemukseen siitä, että hänen ongelmansa johtuivat oikeastaan siitä että hän ei ollut selvittänyt mitä kaikkea meillä on hänelle tarjota. Ja pahinta on, että suurin osa osallisuusmenetelmistä johtaa tulokseen, jossa ammattilaiset kokevat tulokset hyödyttömiksi ja siten todistavat itselleen osallisuuden olevan vain imagotyötä.

Ongelman ydin on, että tietoa kerätään yksilö- ja organisaatiolähtöisesti. Kysymme yksittäisiltä ihmisiltä, mitä toivotte x-virastolta. Usein viisaampaa kuin pyytää suoraan ehdotuksia uusiksi palveluiksi on kerätä tietoa arjesta ja havainnoida toimintaa ja sitten ottaa ihmisiä mukaan ratkaisuehdotusten testaamiseen. Emme voi ohittaa ymmärrysvaihetta ja harpata suoraan ratkaisuihin.

Kun lähdemme tähän työhön, meidän olisi viisasta nähdä ihminen sosiaalisena. Ja muistaa, että kokonainen ihminen on joukko päällekkäisiä identiteettejä. Olemme samaan aikaan jonkun äiti, sosiaalialan ammattilainen, somalialainen ja koiranomistaja. Osan identiteeteistä ihminen on itse valinnut, osa hänelle on pakotettu.

Kun haluamme ymmärtää käyttäytymistä, meidän pitää mennä katsomaan. Tilanteessa saatu tieto on usein paljon tarkempaa kuin se, minkä ihminen kokee sopivaksi kertoa vastaanotolla tai kyselyssä. Pari vuotta sitten opetin Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella kurssilla, jossa suunniteltiin opiskelija-asuntojen remonttia. Jokainen arkkitehtiopiskelija kävi tutustumassa itselleen tuntemattoman opiskelijan kotiin. Kun havainnot kerättiin yhteen, aineistosta nousi itsensä opiskelijoiksi mieltäville tuleville arkkitehdeille yllättäviä asioita. Esimerkiksi että moni kaipasi pienempää asuntoa, että ruokapöydälle ei solussa ollut tarvetta tai että toisten ruuan hajut olivat hyvin yleinen asumisviihtyvyyttä laskeva asia. Tuloksena oli modulaarisempia, muunneltavampia ratkaisuja.

Dia9

Helsingin nuorisoasiainkeskuksessa uudistimme strategiamme viime vuonna. Pääaineistomme keräsimme lähtemällä 353 hengen henkilökunnan voimin haastattelemaan nuoria eri puolille Helsinkiä. Annoimme työntekijöille mahdollisuuden kohdata laajasti erilaisia nuoria. Haastattelemalla 1012 nuorta opimme, että nuoret viihtyvät asuinalueillaan ja korostavat lähiöistä puhuessaan ongelmien sijasta esimerkiksi luontoa ja liikuntamahdollisuuksia. Opimme myös, että muutamilla alueilla aikuisten humalakäyttäytyminen synnyttää ahdistusta ja pelkoa. Tärkeimpänä kuulimme, että nuorten hyvinvointi syntyy kaveruudesta. Siksi meidän päätehtävämme jatkossa on luoda mahdollisuuksia tekemiseen kavereiden kanssa, luoda uusia ystävyyksiä rakentavia kokemuksia ja tehdä helpommaksi tulla mukaan yksin. Siis luoda mahdollisuuksia muille auki olevaan elämään, ei auttaa jokaista yksilöä erikseen.

 

  1. Kokeilut

Meidän pitää päästää irti vallankumousromanttisesta mielikuvasta, jossa yhtenä aamuna kaikki on toisin. Muutos tapahtuu yleensä hiipien – ja muiden kanssa.

Vaiheittainen muutos edellyttää sitä, mikä meille ihmisille on kaikkein vaikeinta: aloittaminen. Siksi asioita pitää kokeilla. Usein opit voivat tulla kokeilun aikana aivan toisissa asioissa kuin etukäteen ennustettiin. Tätä kutsutaan myös muotoiluajatteluksi tai yhteiskehittämiseksi.

Olennaista on tunnistaa käyttäjäryhmiä, ottaa heidät mukaan kokeiluun ja tehdä vaikka sitten pienikokoisia kokeiluja niissä asioissa jotka ovat kohderyhmälle olennaisia, ei niissä jotka ovat meille ammattilaisina helppoja.

 

Dia10Edellisessä työssäni ajatushautomo Demos Helsingissä kokeilimme sosiaalista isännöintiä opiskelijakerrostalossa niin, että annoimme parille opiskelijalle ilmaisen asumisen vastineeksi yhteistilojen avaimista huolehtimisesta ja ihmisten kysymyksiin vastaamisesta.

Tulos: asumisviihtyvyys kasvoi, yhdessä syöminen kasvoi, sähkön ja veden kulutus laski

Kokeilimme myös talojen välisiä sähkönsäästökilpailuja. Itse asiassa kulutus kasvoi, koska kiinteistössä ei ollut huoneistokohtaisia mittareita ja osa todella ärsyyntyi ekoviestinnästä.

Onnistuneen ja epäonnistuneen kokeilun kautta opimme, että teemarutistuksia tehokkaampaa ja pidempikestoisempaa vaikutusta saamme aikaiseksi, kun lisäämme mahdollisuuksia yhdessä tekemiseen. Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö (www.hoas.fi) oppi projektissa (www.hoaslasb.fi), että heillä on paljon muitakin keinoja saada tehokasta muutosta aikaan kuin perinteiset työkalut eli rakentaminen, säännöt ja hinnoittelu.

 

  1. Tiedon tuottaminen ja vapauttaminen

Ensimmäisen johtajavuoteni aikana istuin paljon palavereissa, joissa puhuttiin samasta mutta eri asiasta. Samat sanat tarkoittivat eri asioita ja kaikki teeskentelivät olevansa kartalla. Minäkin.

Ongelma ei ole tiedon määrä, vaan epäsuhta tietotyyppien välillä sekä todellisen dialogin puute. Meillä on valtavan tarkkaa rekisteritietoa sekä tietoa palveluidemme käyttäjistä. Meiltä kuitenkin puuttuu tietoa siitä, miten ihmiset kokevat omat toimintakykynsä, mitä he elämältään toivovat, keihin he liittyvät ja miten he toivoisivat ongelmiinsa vastattavan. Meiltä puuttuu tilanteita, joissa muutamme tietoa ymmärrykseksi toisen alan ammattilaisten kanssa.

 

Dia11

Jotta vastaamme oikeisiin asioihin, meidän on kyettävä yhdistämään nykyistä paremmin erilaisia tietotyyppejä. Tätä on tehty uudessa Helsingin nuorten hyvinvointikertomuksessa. Lähtökohtana työlle ovat nuorten omat toimintakyvyt, eivät palvelut. Sen lisäksi että olemme keränneet tietoa rekistereistä 66 indikaattoriksi, olemme käyneet tuota tietoa sekä muita tutkimuksia läpi asiantuntijoiden, nuorten ja toimittajien kanssa.

 

Dia12

Tiedosta tunnistetuille ilmiöille on annettu journalistien kanssa kasvot. Olemme antaneet ihmisten, kuten Angela, puhua. Kaiken tämän tiedon perusteella valitsemme vuosittain yhdessä muiden nuorten palveluita tuottavien kanssa niitä ilmiöitä ja ihmisryhmiä, joihin meidän tulee yhdessä kiinnittää huomiota ja joiden kanssa meidän pitää suunnitella toimenpiteitä.

Dia13

 

  1. Luottamus oletusasetuksena

Luottamus oletusasetuksena tarkoittaa sitä, että emme rakenna palveluita työntekijän ympärille, ammattikuvista aloittaen. Liiallisessa ammattilaisvetoisuudessa on se riski, että haemme todisteita relevanssillemme kasvattamalla kansalaisen riippuvuutta meistä.

Dia14

Meidän tulisi uskaltaa rakentaa sellaisia palveluita kuin Tukholman Alla Barn i Centrum, jossa pienten lasten vanhemmat kutsutaan kirjeellä vertaistukiryhmään. Alussa mukana on koulutettu vapaaehtoinen tai ammattilainen, joka sitten jää pois. Että ammattilaisen työ on auttaa samassa elämäntilanteessa olevia tulemaan yhteen ja toimimaan keskenään. Mukana on tuhansia lapsiperheitä. Alla Barn i Centrumin kaltaiset palvelut luottavat ihmisten kykyyn ratkaista asioita yhdessä ja pyytää apua silloin kun he sitä tarvitsevat.

Amsterdamissa nuorten sosiaalityössä on saatu merkittäviä säästöjä aikaiseksi kasvattamalla työntekijän harkintavaltaa, tekemällä perheneuvottelusta normi ja siirtymällä vastuutyöntekijän malliin. Meidänkin tulee uskaltaa antaa päteville työntekijöille vapautta etsiä tarvitut tavat päästä muutamiin huolellisesti valittuihin tavoitteisiin.

Samalla on tärkeää luoda työntekijöille hetkiä, joissa voi peilata omaa työtä sen arvolähtökohtiin. Myös tässä tarinallisuus toimii hyvin. Kahden vuoden johtajakauteni koskettavin hetki on ollut se, kun työntekijämme yhdessä henkilöstöfoorumissamme kertoivat toisilleen tarinoita siitä, milloin eriarvoisuus on näkynyt omassa työssä ja miten he silloin toimivat.

 

  1. Lähiyhteisö ensin

Lopuksi ehdotan, että käännämme hyvinvointivaltion järjestyksen uusiksi. Että järjestys olisi ihmiset ensin, koneisto sitten. Kun sanon ihmiset, tarkoitan ihmisryhmiä. Tarkoitan, että opettelemme olemaan paremmin riippuvaisia.

Dia15

Olemme onnistuneet luomaan hyvinvointivaltiosta sen omistajille mielikuvan, että ahneesti haalimme mahdollisuuksia kasvattaa otettamme ihmisten elämään. Että haluamme kytätä, säädellä, valvoa ja kieltää.

Muutosta tähän mielikuvaan saadaan menemällä lähelle – sydän auki ja vilpittömin mielin. Ja että lähdemme vahvistamaan lähiyhteisön toimintakykyjä. Että vaihdamme hyvinvointivaltion kasvot rakenteista kansalaisiksi ja ihmisille tutuiksi työntekijöiksi. Että puhumme vaikka metropoliuudistuksen tapauksessa vähemmän metropolivaltuustosta ja enemmän siitä, mitä puistoista ja liikuntakentistä päättäminen lähempänä ihmisiä konkreettisesti tarkoittaa.

Toimintakykyinen lähiyhteisö nuorisotyöhön sovellettuna tarkoittaa sitä, että lähiyhteisössä tulisi olla mahdollisuuksia viettää etenkin talvella aikaa kavereiden kanssa sisätiloissa, mahdollisuus mielekkääseen tekemiseen muiden ihmisten kanssa, mahdollisuus toimia toisten hyväksi, mahdollisuus kulttuurin avulla jättää jälki itsestä, mahdollisuus vaikuttaa omaan lähiympäristöön ja mahdollisuus saada apua silloin kun ei itse pärjää. Tämä ei tarkoita samoja keinoja jokaisessa lähiyhteisössä. Toimintakykylähtöisyys tarkoittaa, että sanotaan suoraan että jotkut tarvitsevat enemmän pystyäkseen olemaan yhteisön kantava osa. Joissain kaupunginosissa vanhemmat nuoret jo nyt pyörittävät nuorisotaloa muille pari iltaa viikossa. Helsingissä kaikki nuorisotilat ovat maksutta kansalaisjärjestöjen ja muiden porukoiden käytettävissä myös omiin tapahtumiin.

Tukholman Skarpnäckissä saatiin nuorisorikollisuus rajusti laskuun, kun nuorille tarjottiin töitä sosiaalisina talonmiehinä kaupungin asuintaloissa tai oppisopimuspaikkoja paloasemalla. Kun kutsuttiin lähiasukkaat avuksi läksykerhoon. Kun paikallinen juoksukerho aloitti lenkit aina nuorisotalolta. Tämä ei ole mahdollista, jos osaoptimoimme virastorajojen mukaisesti.

Porukoiden puutarhan ylläpito tarkoittaa esimerkiksi lasten ja nuorten kasvamista palvelemisen ja auttamisen eetokseen. Se tarkoittaa sitä, että lapsi suomalaisessa peruskoulussa oppii toimimaan esimerkiksi eläkeläisten ja vammaisten kanssa.

Olemme nuorisotyössä kokeilleet toiminnan suunnittelua osallistuvalla budjetoinnilla juuri tästä toimintakykyjen ja yhteisöanalyysin näkökulmasta. Olemme havainneet, että nuoret tahtovat siisteyden ja kauneuden kaltaisia asioita – joista on siis koko lähiyhteisölle hyötyä.

Ehdotan, että jatkossa kartoitamme säännöllisesti, mitä taitoja, yhteenliittymiä ja tarpeita yhteisössä on. Menetelmiä on satoja. Ja että opetamme henkilökuntamme toimimaan vapaaehtoisten kanssa esimerkiksi työkierrolla järjestöjen kanssa. Että kunnat auttavat sosiaalisilla lainoilla kansalaisjärjestöjä kasvattamaan vaikutustaan.

Ehdotan, että näemme kunnan päätehtävänä kehittää koko ekosysteemiä. Nimittäin jos näkökulmamme on kiinni omissa palveluissa, resurssit ovat ne jotka löytyvät talousarviosta: hankinnat, henkilöstö ja vuokrat. En usko, että voimme näitä kulueriä kasvattaa. Kehystämällä työmme laajemmin löydämme uusia resursseja. Nuorisotyössä uudelleenkehystäminen on tuonut näkyviin yritysten yhteiskuntavastuutyön, vapaaehtoiset aikuiset, kansalaisjärjestöt, suomalaista yhteiskuntaa kehittävät säätiöt ja taiteilijat. Ja ennen kaikkea: ihmiset itse ystävineen ja harrastusporukoineen.

Porukoiden puutarhan rakentaminen tarkoittaa, että opettelemme dialogisemman työtavan. Ruotsissa kehitetty Överenskommelsen-menetelmä on auttanut kuntaa ja yleishyödyllisiä toimijoita sanottamaan uhkia ja huolia. Että on voitu sanoa ääneen,että kunta pahimmillaan synnyttää tilanteen, jossa järjestö ei uskalla muuttaa toimintaansa tai kieltäytyä yhteistyöstä avustuksen menettämisen pelossa. Jos haluamme, että yhteisön kannatteluvastuu jakautuu useammalle, meidän on hyväksyttävä ettemme voi ennustaa yhteistyön tuloksia. Erityisesti virkamiesjohdon kouluttaminen yhteistyön, vapaaehtoistoiminnan ja palvelumuotoilun menetelmistä olisi viisas investointi.

Dia17Hyvinvointirepeämän ompelu ei koske vain heikoimpia. Hyvinvointivaltiolta katoaa maksupohja ja oikeutus, jos suurin osa suomalaisista kokee että heillä ei ole mitään yhteistä sosiaalietuuksien saajien kanssa.

Repeämä näkyy tuloerojen lisäksi toivottomuutena, suunnattomuutena, eristäytymisenä ja kyynistymisenä. Hyvinvointirepeämän parsiminen ei ole pelkkiä viranomaistoimia. Se on Hannah Arendtin sanoin toimintaa, vapautta johonkin yhdessä muiden kanssa. Se on myös valmistamista, mahdollisuutta osallistua yhteisen todellisuutemme tuottamiseen.

Vapautta myydään meille jatkuvasti irrallisuutena, kun sen tulisi olla oikeutta olla tarvittu. Vapaus olla hyödyllinen toisille on ihmisoikeus, joka ei ole ylempi tarve joka tyydytetään perustarpeiden jälkeen. Talouden nobelisti Amartya Sen on todennut, että vapaus toiminnan tilana on sekä kehittymisen tavoite että edellytys.

Mielestäni jokaista hyvinvointiyhteiskunnan palvelua tulisi arvioida kolmella yksinkertaisella kysymyksellä:

  1. Vahvistaako tämä suhteita muihin ihmisiin?
  2. Syntyykö tässä uusia, merkityksellisiä ihmissuhteita?
  3. Saako ihminen tässä käyttää taitojaan toisten hyväksi?

Uudenlainen hyvinvointivaltio edellyttää, että teemme universaaleja tekoja, joilla jokainen yksilö kokee kykenevänsä osallistumaan julkiseen elämään selkä suorassa.

4 kommenttia kirjoitukseen ”Puutarha porukoille

  1. Anne Karkulahti sanoo:

    Yltiöyksilöllisyys todella on aikamme ’sairaus’, joka tuottaa turhautuneisuutta, pettymystä, irrallisuutta ja yksinäisyyden kokemuksia. Vaikka sen lähtökohdaksi voitaisiinkin mieltää voimaannuttaminen, kun ihminen lähtee toimimaan omilla avuillaan ja niihin luottaen.

  2. Kiitos ajatuksia herättävästä ja inspiroivasta puheenvuorostasi Aikuissosiaalityön päivillä. ”Ihmiset ensin ja koneisto sitten” on hyvä motto! Tästä keskustelemme varmasti myös nuorten tuetun asumisen -tiimissämme.
    Setlementtihengessä, iloa ja energiaa toivottaen, toimialajohtaja Mervi Janhunen-Ruusuvuori, Vaikeat elämäntilanteet -toimiala, Setlementtiyhdistys Naapuri ry.

  3. Roope Mokka sanoo:

    Nyt vasta törmäsin tähän. Aivan rautaa! Näihin aikoihin kehitettiin niitä ensimmäisiä capabilities-sovelluksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *