#suomiareena: mihin suuntaan, #uusikoulutus ?

Suomiareenan perusteella koulutuksen uudistaminen on aika solmussa.

Vedin #suomiareena:ssa Sitran keskustelun koulutuksen tulevaisuudesta. Muutama huomio siitä ja muutamista muista koulutusta käsitelleistä paneeleista.

  1. Koulutuksen tehtävä on altistaa ja vahvistaa.
    Oppimistyylien sijaan tulisi puhua eri tavoista motivoitua. Mm. Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Markku Niemivirta kritisoi hyvin yleistä oppimistyyliajattelua malliksi, jolle ei löydy tieteellistä perustelua. Sitran #uusikoulutus-paneelissa korostettiin, että koulutus ei myöskään voi määräytyä vain omien kiinnostusten mukaan. Koulutuksessa on pystyttävä altistamaan ja altistumaan uusille tekemisille ja ajattelutavoille. Mutta altistamista voidaan yhä vähemmän tehdä pakolla, vaan oppilas on saatava innostumaan. Tämä tarkoittaa opettajalta tutustumista kunkin lapsen omiin kiinnostuksen kohteisiin.
  2. Vertailevasta arvioinnista tulisi siirtyä oppilaan kehitystä mittaavaan arviointiin.
    Tästä ainakin Sitran paneelissa oltiin kovin samaa mieltä. Jälkipuinnissa mm. kansanedustaja Li Andersson kannatti ylioppilaskirjoituksista luopumista. Lauri Järvilehto kannusti ottamaan oppia pelimaailmasta, jossa puhutaan tasolta toiselle siirtymisestä. Sitran paneelissa hän sanoi, että kympin antaminen ei kannusta eteenpäin.
  3. Koulutus on pääsylippu, ei lupaus.
    Sekä Sitran että Suomen Partiolaisten paneelissa useampi puhuja sanoi, että puhe koulutusta vastaavasta työstä on hiukan vanhentunutta. Mm. Finanssialan keskusliiton Piia-Noora Kauppi sanoi, että kun useammalla hakijalla on sama koulutustaso, ratkaisevaksi muodostuvat muut meriitit. Näin esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan merkitys työnhaussa kasvaa. Koulutus antaa oikeutuksen olla mukana hakuprosessissa. Tätä viestiä toivoisi tuotavan esille myös opinto-ohjauksessa.
  4. Yhteiskunnan ei tule maksaa kaikkea koulutusta.
    Tästä tunnuttiin olevan aika samaa mieltä. Vasta aikuisiällä ravintolakokin koulutuksen hankkinut Pipsa Hurmerinta sanoi suorittaneensa tutkintonsa ilman yhteiskunnan tukea – tekemällä töitä. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen totesi, että ei voida olettaa että yhteiskunta maksaa kaiken koulutuksen. Työnantajalta odotettiin isompaa roolia. Tällöin toki myös oppilaitosten tulisi rakentaa koulutus siten, että se on suoritettavissa työn ohessa.
  5. Ammatillinen opetus jää keskustelussa varsin sivuun.
    Suomalaisista päättäjistä kovin harva on käynyt ammatillisen koulutuksen ja kovin harvan lapset ovat ammatillisessa koulutuksessa. Siksi ammatilliseen koulutukseen on poliittisesti helpompi tehdä säästöjä kuin lukioon. Tämä on voimakkaasti eriarvoistava kehitys. Ammatillisten oppilaitosten ja opiskelijoiden tulisi selvästi laittaa lisää paukkuja siihen, että päättäjät tuntisivat koulutuksen sisältöjä ja todellisuutta. Tämä korostuu entisestään, kun opiskelijajoukko monikulttuuristuu ja oppilaitoksilla on yhä suuremmat paineet pitää kaikki mukana.
  6. Opiskelijajärjestöjen argumentaatio helposti uhriuttaa opiskelijat.
    Entisenä opiskelijajärjestölobbarina oli kiinnostavaa kuunnella opiskelijajärjestöjen argumentaatiota paneeleissa. Argumentti siitä, että opintotuen on tehtävä täysipäiväinen opiskelu mahdolliseksi, on yhä yleisimpiä lausuntoja. Kun kaikki puhuvat säästöistä, argumentti ei ole tehokas. Samaan aikaan kuulee vähemmän keskustelua mm. opintolainan kehittämisestä. Perustulosta taas on tullut ikään kuin turvallinen retorinen argumentti, koska sen täysimittaista toteutumista pidetään varsin utopistisena.
  7. Opettajan ei tarvitse esivalita kaikkea oppilaan käyttämään aineistoa.
    Oppikirjateollisuus jakaa mielipiteitä. Toisaalta nykyistä mallia pidetään hyvänä siksi, että se takaa laadukkaita materiaaleja kouluihin. Toiset puhujat taas näkevät, että nykymallilla koulutuksen järjestäjiltä puuttuvat kunnolliset välineet pedagogisesti kestävään digitalisaatioon. Kun kirjojen ansaintalogiikka on yhä varsin hyvä, digitaalisia oppimisympäristöjä tehdään erilaisina lyhytkestoisina projekteina joko opetusalan sisällä tai sen ulkopuolella. Selkeät, myös koulutuksen järjestäjiä hyödyttävät ansaintamallit puuttuvat siitä, miten opettajat voisivat olla mukana kehittämässä ja testaamassa uusia ratkaisuja ja miten kunnat hyötyisivät tästä ajallisesta investoinnista. Nuoret myös itse toivovat löytöretkimäisemmän opetusmateriaalin hyödyntämistä. Opettajan rooliksi määrittyy yhä enemmän se, että hän auttaa oppilasta arvioimaan löytämiään aineistoja.
  8. Etujärjestöpolitiikka saa kritiikkiä.
    Edellisen kesän keskusteluihin verrattuna puhe etujärjestöjen vallasta koulutuskentällä on koventunut. Tieto edessä olevista koulutussäästöistä selvästi näkyy tässä. Sekä politiikan neuvonantajat että kuntapäättäjät kokevat, että koulutuksen uudistamisesta on tullut lähes mahdotonta. Opetusministeri Kiurun valtiosihteerinä toiminut Esa Suominen sanoi suoraan Sitran tilaisuudessa, että oikein mikään ei onnistu suomalaisessa yhteiskunnassa jos opettajat eivät sitä hyväksy. Kriittinen lukija tietenkin voi pohtia, onko voimakas etujärjestö edunvalvojien vika vai pitäisikö kritiikin kohdistua sittenkin kuntapäättäjiin ja valtionhallintoon.
  9. Nyt puuttuvat keinot puuttua huonoon opetukseen.
    Useissa keskusteluissa perussävynä oli se, että itse asiassa suurin osa kouluista voi hyvin. Dilemma on tuttu syrjäytymiskeskustelusta. Ongelma ei niinkään ole enemmistökokemuksessa, vaan siinä että huonosti pärjäävät jäävät yhä kauemmaksi muista. Tuntuu, että nyt oikeastaan puuttuvat keinot puuttua huonolaatuiseen opetukseen. Usein myös puuttuvat keinot tunnistaa sitä koska oppilailta ei kerätä systemaattisesti palautetta. Strateginen kysymys on, reagoidaanko eriarvoistumiseen kohdennetuilla toimilla huonosti pärjääville (stigmatisointiriski) vai muuttamalla kaikille suunnattua palvelua (kohdentumisongelma).
  10. Edellisen hallituksen koulutusuudistukset epäonnistuivat.
    Kiurun valtiosihteerinä toiminut Suominen sanoi partiolaisten paneelissa suoraan, että edellisen hallituksen koulutusuudistuksilla ei oikein saatu mitään aikaiseksi. Suominen kuvasi tätä turhauttavaksi. Kyse on muusta kuin siitä, että ei tiedettäisi mitä pitäisi tehdä. Kyse on poliittisesta ja tarkemmin valtapoliittisesta ongelmasta. Kun nykyisyydellä on aina tulevia voimakkaampi ääni ja koneisto, miten uudistukset saadaan läpi? Edellisen hallituksen koulutusuudistukset lähtivät alussa hyvin lentoon mutta loppujen lopuksi nykyisyyden puolustajat kaatoivat lähes kaikki lukion ja peruskoulun radikaalimmat uudistukset.

Yksi kommentti kirjoitukseen ”#suomiareena: mihin suuntaan, #uusikoulutus ?

  1. Esa Rahiala sanoo:

    Kiitokset tiivistelmästä.
    Minusta kohdista 2 ja 9 seuraa ajatus jonkinlaisen tukiopetuksen antamisesta, koska oppija vaikuttaisi tarvitsevan lisää aikaa omaksua ja toisaalta kenties jonkun toisen opettajan/ohjaajan apua edetäkseen seuraavalle levelille. Ennen muinoin jäätiin luokalle jos oli tarpeen saada paljon aikaa paneutua uudestaan useisiin oppisisältöihin.
    Asiakkaista (oppilaista) johtuvaan vaihteluun vastaamiseen tarvitaan erilaisia/erilaistettavissa olevia toimintamalleja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *