Kasvuun vai kaatikselle?

Kaikkiin sattuu -retoriikka ei saa ihmisiä tekemään kovempaa töitä, jos ei tiedetä miksi. Politiikassa voitaisiin ottaa oppia muutosjohtamisessa kansalaisyhteiskunnalta.

 

”Maailma viisi vuotta sitten tuntuu joskus joltain ihan muulta, sen ajan keskustelut toiselta todellisuudelta. En voi olla ajattelematta, että elettiinkö me nuoruutemme jossain maailmanhistorian hetkellisessä pilvenhattarassa, ja että maailman todellinen olemus on vain toivottomuus, itsekkyys, pahansuopuus ja viha.”

Ystäväni Facebook-päivitys pysäyttää. Pysäyttää siksi, että se tiivistää monen ihmisen tunteet nyt. Suomesta on tullut maa, jossa sotaa pakenevia ihmisiä yritetään polttaa elävältä. Maa, joka ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen idiootilla, joka pukeutuu rotusorron symboliksi. Maa, jossa puhutaan ihmisten auttamisesta lähtömaissa mutta jossa kaikissa kehitysyhteistyöjärjestöissä on käynnissä irtisanomisiin johtavat yt:t. Maa, jossa yhteiskuntasopimukseksi kutsuttua asiaa tehdään samanikäisten miesten porukalla.

Kirjoitin viime viikolla siitä, että nuorten usko Suomen hyvään tulevaisuuteen on romahtanut kuudessa vuodessa 15 prosenttiyksikköä. Millaiset edellytykset on kansalla, jossa enää puolet nuorista ajattelee että olemme menossa parempaa kohti?

Mutta samaan aikaan on myös se toinen Suomi. Suomi, jossa yli 300 nuorta hakee mahdollisuutta asua vanhusten kanssa. Se Suomi, jossa vapaaehtoisten auttajia on tullut pakolaiskriisin alettua tuhansia. Suomi, jossa osuuskauppaliike ilmaisee väkevästi seisovansa solidaarisuuden puolella. Maa, jossa uusi lastensairaala rakennutetaan kansalaisliikkeen tuloksena. Maa, jossa yliopiston innovaatiokilpailun voittaa empatian lisääminen verkossa käytävässä vuorovaikutuksessa. Maa, jossa nuorille hyvän ihmisten mittari on se millainen ystävä on muille. Suomi, jossa nuoret miljonäärit ilmoittavat maksavansa mielellään veroja ja säätiöivät sata miljoonaa euroa omia rahojaan tasa-arvoisemman yhteiskunnan hyväksi.

Tällä hetkellä nämä teot jäävät yksittäisiksi älähdyksiksi, koska niiltä puuttuu kehys – tarina, jota ne rakentavat. Siksi kyynisyys ottaa niskalenkkiä optimismista. Vaikka Suomessa tapahtuu suunnattomasti hyvää, yhteiskunnan muutosta johtava puhe on kiinni kivussa, tuskailussa ja kiukuttelussa.

Suomelle on käynyt hyvin tyypillinen muutosjohtamisen ongelma. Kun rakenteiden muuttaminen vie johdon kaiken huomion, suunta hukkuu. Kun johtajat käyttävät aikansa erimielisten kanssa vääntämiseen, heiltä hukkuvat mittasuhteet. Heillä palaa käämi. Johdosta tuntuu, että kaikki vastustavat. Puheeseen tulee ärtynyt sävy.

Samaan aikaan monista suomalaisista tuntuu, että jokin arvokas on särkymässä. Nimittäin solidaarisuus. Suurinta osaa tämä pelko hävettää – siitä ei kehtaa puhua muille. Osan pelko saa hakemaan syyllisiä tulijoista, kokeilemaan sananvapauden ja laillisuuden rajoja. Mutta monet pelko jähmettää ja yksityistää. Saa keskittymään siihen alueeseen, joka tuntuu yhä jotenkin olevan hallittavissa. Pelko synnyttää kotoilua. Ja liikakotoilu taas vie voiman yhteiskunnalliselta muutokselta.

Tilanteessa, jossa ihmisiä pelottaa, meidän käsketään juosta kovempaa. Mutta ei kuitenkaan oikein kerrota että minne ja miksi. Siksi Kaikkiin sattuu -puhe ei synnytä uutta.

Muutosvalmiuden synnyttämiseksi tarvitaan kaksi asiaa: ymmärrys muutoksen tarpeesta (sense of urgency) sekä pystyvyysuskomus muutokseen. On siis nähtävä tarve muuttua, mutta uskottava muutoksen olevan mahdollinen. Muutosvalmiuden synnyttäminen edellyttää oikeanlaista annostelua turmiopuhetta ja toivoa. Nyt resepti on pielessä eikä taikina kohoa.

Suomalaisen yhteiskunnan uudistaminen voisi ottaa oppia kansalaisliikkeestä. Yksi viime vuosien menestyneimpiä muutosprojekteja kansalaisyhteiskunnassa on se, miten partiotoiminta on saatu Suomessa kasvuun. Menneisyyden toiminnaksi jo tuomittu partio kasvaa Etelä-Suomessa kymmenien prosenttien vuosivauhdilla. Mutta määrällistä kasvua isompi asia on se, miten partio näkee nyt itsensä.

Tämän artikkelin otsikko on lainattu Pääkaupunkiseudun partiolaisia 2012 johtaneilta puheenjohtaja Anna Munsterhjelmilta ja toiminnanjohtaja Tapani Tulkilta, joiden esityksissä oli tuo otsikko: Kasvuun vai kaatikselle. He kiersivät lippukuntia lataamalla luvut pöytään: jos jatkamme nykyisellä tavalla, voimme laittaa lapun luukulle. Viesti oli karu: näin tämä ei lähde nousuun. Mutta tämän valtakunnan politiikasta tutun viestin rinnalla kulki myös toinen viesti: meidän työllemme on tilaus. Nurkan takana on jotain parempaa. Ja että arvoissamme ei ole mitään vikaa.

Etelä-Suomesta kansalliselle tasolle levinneessä uudistuksessa partiolaiset asemoivat itsensä johtajuuden korkeakouluksi. He ryhtyivät puhumaan eivieläpartiolaisten määristä eri puolilla pääkaupunkiseutua. He laittoivat yhteystiedot kuntoon nettisivuilla, kävivät järjestelmällisesti esittelemässä toimintaa leikkipuistoissa ja kouluissa, pyysivät uusia tulijoita pyytämään kaverinsakin mukaan, tekivät helpommaksi liittyä aikuisena mukaan. Partiossa hyväksyttiin se, että oikea partiolaisuus on sitä mitä tekee nyt, ei se kuinka monta vuotta on ollut mukana. Taustalla oli kivuliaasti toteutettu partio-ohjelman uudistus. Mutta muutos lähti vetämään, kun sille annettiin innostava kehystarina. Kun annettiin toivoa, myös voivottelu loppui. Tulokset näkyvät jäsenmäärien lisäksi siinä, että partiolaiset on näkyvin kansalaisjärjestö esimerkiksi vaikuttajatapahtuma Suomi Areenassa.

Puolentoista vuoden päästä pidetään kunnallisvaalit. Kuntatodellisuus on pysyvästi muuttunut turvapaikanhakijoiden myötä. Elämme uudessa normaalissa. Uusi normaali pelottaa ihmisiä. Ja pelokas ihminen ei kaipaa pelkkää kriisipuhetta.

Pelokas kuntalainen kaipaa toivoa. Toivolle olisi nyt tilausta. Toivon rakentaminen ei synny pelkillä faktoilla. Siksi nyt tarvitaan myös moraalista puhetta: uskallusta sanoa, että jokin ei ole oikein. Jos sen tekee vastareaktiona muihin, sillä synnyttää lisää vihaa ja vastakkainasettelua. Mutta jos sen tekee esimerkiksi niin kuin arkkipiispa Kari Mäkinen, sillä synnyttää kansanliikkeitä ja toimintaa. Mäkinen on roolimalli empaattiselle johtajuudelle. Mäkisen puheenvuoroissa yhdistyvät sekä suoruus yhteiskunnallisista ongelmista että kyky muistuttaa elämän perustarkoituksesta. Mäkinen ei asetu muiden yläpuolelle, vaan tunnustaa myös itsessään heräävät pelottavat tunteet. Mutta samaan aikaan hän käyttää asemaansa perusasioista muistuttamiseen:”On tarpeen sanoa mahdollisimman selvästi, että silloin, kun ihminen tarvitsee apua ja turvaa, ei kysytä kansallisuutta tai uskontoa.”

Arkkipiispalta voisi moni poliitikko ottaa oppia. Arkkipiispan puheenvuoroissa näkyy, että kun oma arvomaailma on tasapainossa, ei tarvitse hyökätä. Arkkipiispa myös tunnustaa Suomessa harvinaislaatuisella tavalla, että hän on hyväosainen. Arkkipiispan johtajuutta on se, että voi sanoa ilman tekopyhyyttä, ettei muista välittämisessä ei ole mitään vikaa. Voi puhua niiden puolesta, jotka eivät itse uskalla, osaa tai ehdi.

Journal - 9

Ei ole sattumaa, että monet kristilliset organisaatiot ovat tehokkaita esimerkiksi sosiaalityössä tai kehitysyhteistyössä. Mitä selvempi jaettu arvomaailma on, sitä helpompi on lähteä yhdessä liikkeelle. Yrityksissä tästä puhutaan visiona, missiona ja strategiana. Jos innostava tarina puuttuu, muutos puuroutuu.

Suomi on Kasvuun vai kaatikselle -risteyksessä. Kyynisyyden ja vihan nousu uhkaa koko yhteiskuntaa. Professori Pekka Mattilan mukaan muutoksessa on kolme ulottuvuutta: rakenne, toiminta ja kulttuuri. Meillä puhutaan lähinnä rakenteesta, jonkun verran toiminnasta. Rakenteen ja toiminnan akselille keskittyminen korostaa hierarkiaa, virallista organisaatiota. Mutta sille akselille jumittuminen sivuuttaa helposti ihmisten oman roolin ja muutoksen edellyttämän uudelleenmäärittelyn siinä, kuka minä olen ja keneen minä liityn.

Uuden normaalin ajan paras asia on kuitenkin se, että se tekee arvot näkyviksi. Sivustaseuraaminen on yhä vaikeampaa. Parhaimmillaan tästä alkaa uusi politiikan aikakausi, jossa kansalaisuuden ja kuluttajuuden ero tulee selväksi.

Mikä olisi parempi lahja 100-vuotiaalle Suomelle kuin se, että yhteiskunnan uudistamiseen osallistuvien ihmisten määrä moninkertaistuisi? Suomi, jossa nyt vapaaehtoistyössä nähty voima, ilo ja tekeminen leviäisi myös politiikan puolelle. Suomi, jossa yhteiskuntaa uudistettaisiin empaattisesti. Se ei tarkoita samanmielisyyttä. Se tarkoittaa kykyä toimia yhdessä ja arvostaa toisia. Kyky toimia yhdessä edellyttää kykyä asettua toisen asemaan.

Ei tässä empaattisemman politiikan rakentamisessa tarvitse aloittaa tyhjästä. Meillä on suunnaton määrä ihmisiä politiikasta, järjestöistä ja yliopistolta, jotka ovat rakentaneet ammattilaisuutensa toisten ihmisten toiminnan helpottamisen ympärille. Siis empatialle. Vain muutamia mainitakseni, meillä on jo Kirsi Joenpolvi, Martti Ahtisaari, Hunderra Assefa, Laura Vanhanen, Elisabeth Rehn, Katri SaarikiviAnne-Birgitta Pessi, Erja SaloAnna Munsterhjelm, Tuija Talvitie, Henrietta Grönlund, Pekka Haavisto, Miriam Attias, Kari Mäkinen, Irja Askola,..

Listaa voi jatkaa loputtomasti. Kun tätä porukkaa on jo niin paljon, edes isot muutokset eivät ole mahdottomia. Ei meillä ole mitään hätää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *