Parempi maailma on meidän tai muiden

Kiltti nuori sukupolvi ei hae kapinaa tai muutosta. Uusi maailma ei tule odottamalla, vaan vaatii aikuisilta uteliaisuutta.

 

On harvoja asioita, joita aikuiset rakastavat niin paljon kuin ajatusta normeja vastaan kapinoivasta nuorisojoukosta. Tunnustan tuon piirteen itsessänikin. Mielikuva 60-luvun nuorista valtaamassa tiloja ja vaatimassa kansalaisoikeuksia vastassaan ummehtunut päätöksentekokulttuuri hallitsee yhä keskustelua siitä, millaisiksi kansalaisiksi nuoria tulisi kasvattaa.

 

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet Vanhan valtauksesta. Aiemmin nuorten on pitänyt raivata tilaa itselleen aikuisten kontrolloimasta julkisuudesta. Yleisradion kanavilla pystyttiin lähettämään vain yksi asia kerrallaan. Näin ei ole enää, ei edes Ylellä.

 

Nyt jokainen nuori on oma kanavansa – tai oikeastaan monimediatalo. Siksi nuorten luovuus ja yhteiskunnallisuus ei suuntaudu ärhäkästi kohti aikuisia. Se suuntautuu paikkoihin jotka suurelle osalle meistä ovat tuntematon todellisuus. Nuoret ja nuoret aikuiset luovat haastamisen sijaan omat rakenteensa, omat tyylinsä, omat vuorovaikutuksen alustansa. He eivät hae konfliktia.

 

He eivät hae konfliktia, koska heidät on kasvatettu siten. Heitä on kannustettu, halattu, viety harrastuksiin ja ulkomaille. Heidän isovanhempansa eivät ole olleet suomalaisissa sodissa. Kertomus Suomesta on heille kertomus hyvinvoinnista, ei vaikeuksien voittamisesta. Tuoreimman nuorisobarometrin mukaan 87 prosenttia nuorista sanoo kotinsa olevan rakastava, 84% sanoo kodin olevan kannustava. 87% harrastaa jotakin. Suomalaisten nuorten aikuisten keskiarvo elämälleen on 8,2. Se on Euroopan paras.

 

Irtoaminen Suomi-projektista

 

Suomen tulevaisuuteen myönteisesti suhtautuvien nuorten osuus on romahtanut parin viime vuoden aikana lähes 15 prosenttiyksikköä. Enää hiukan yli puolet näkee valoa kansallismaisemassa. Siitä on syytä huolestua. Ei olekaan kummallista, että 21% nuorisobarometrin vastaajista ajattelee asuvansa 10 vuoden päästä muualla kuin Suomessa. Tämä viidennes ei ole se, joka aiheuttaa yhteiskunnalliset ongelmat tai putoaa tukien varaan. Laukkua pakkaavien joukkoon kuuluvat esimerkiksi ne kolmea-neljää kieltä puhuvat koulun huippusuorittajat, joita yhteiskuntamme ei päästä menestymään ei-suomalaisen sukunimen, uskonnon tai tumman ihonvärin vuoksi.

 

Monille kyse ei edes ole fyysisestä muutosta, vaan henkisestä irtautumisesta. Kun relevantin tekemisen areenat ovat aivan jossain muualla kuin kansallinen julkisuus, kansalaisuuden ja kuluttajuuden ero hämärtyy. Nuoren suhde Suomeen muuttuu asiakkuudeksi. Yhteiskuntaa arvioidaan asiakastyytyväisyyden, ei asiakasomistajuuden näkökulmasta. Monen nuoren on hyvin vaikea nähdä sitä kaarta, joka johtaa neljän vuoden välein kopissa käymisestä terveysasemalle. Ei se aina ole helppoa aikuisillekaan. Vaikka nuorisobarometrin mukaan äänestäminen on nuorten mukaan yhä tehokkain tapa vaikuttaa, väitän sen kertovan enemmän vaikuttamisen ahtaasta käsityksestä kuin äänestämisen ylivertaisuudesta.

 

Nuoret eivät hae kapinaa tai muutosta, he etsivät tapoja minimoida yhteiskunnan vaikutuksen itseensä. Nuoret irtoavat kansallisesta, ahdistavasta, ulossulkevasta tarinasta. He hakevat identiteettiä, joka tukeutuu ystävyyteen, hetkessä olemiseen, auttamiseen, kokeilemiseen. He luovat itselleen identiteettejä, jotka voidaan poistaa ja aloittaa alusta. Avatarit luovat vapauden ja valinnan tunnetta.

 

Heidän identiteettipelinsä on jatkoa kehitykselle, jossa oma tulevaisuus on sukupolvi sukupolvelta yhä vähemmän institutionaalisesti määritetty. Sosiaalinen sukupolvi eli omanikäiset ystävät vievät tilaa perheeltä, kirkolta, Yleisradiolta ja valtiolta. Tämän rinnalle ovat tulleet verkkoyhteisöt, joissa voi lähteä puhtaalta pöydältä. Mikko Salasuon ja Antti Häkkisen mukaan nykyisen urbaanisukupolven ajatukset ja asenteet ovat yhä vähemmän perittyjä ja yhä enemmän luettuja, opittuja ja pohdittuja. Häkkinen menee jopa niin pitkälle, että hän sanoo isäntien ja emäntien ajan päättyvän tähän.

 

Rehellisyys maan perii

 

Kun katson nuorta sukupolvea, näen sukupolven, joka on pettynyt vallanpitäjiin jotka eivät pidä lupauksiaan, jotka eivät saa muutoksia aikaiseksi mutta jotka yhä väittävät olevansa tilanteen tasalla. Kun oma sukupolveni kyynistyi ja kotoutui, nuoret suuntaavat energiansa muualle.

 

Tälle sukupolvelle autenttisuus – aitous ja rehellisyys – on ystävyyden lisäksi kantavia arvoja. He pakenevat omaan muokattavaan todellisuuteensa, kun aikuiset ovat ahdistavia, valheellisia tai noloja. He näkevät yrittämisen kansalaisaktivismina. Heillä ei ole mitään ongelmia hyödyntää yrityksen videoblogisponssia siihen, että sillä rahalla voi tehdä hyviä asioita muille. Kuten alaa tarkemmin tunteva tuttuni totesi:”He rahoittavat Valion tuotesijoittelulla sademetsän pelastamista.”

 

Olennaista nuorten aktivismissa on kertoa avoimesti, että he toimivat juuri näin. Siihen perustuu uskottavuus ja suosio. Siksi niin monet heistä eivät koe ongelmaksi hyväksikäyttää systeemejä, jotka ovat valheellisia ja epärehellisiä – puhutaan sitten yrityksistä tai julkisista järjestelmistä.

 

Toki kuva on moniulotteisempi ja nuorten keskuuteen mahtuu myös homofobiaa, rasismia, tuomitsevaa konservatiivisuutta. Toki on niin, että identiteettipeli on henkisesti äärimmäisen kuormittavaa, mikä näkyy mielenterveyden ja itsetunnon ongelmina. Silti kertomus tästä sukupolvesta on kertomus vapautumisesta, terveydestä, onnellisuudesta ja tasa-arvosta. Suomalaiset nuoret eivät ole koskaan olleet näin vapaita, näin terveitä tai näin onnellisia.

 

Nuoret haluavat määritellä itsensä, mutta kunnioittavat toisten tilaa. Esimerkiksi heidän suhteensa uskontoon on ongelmattomampi kuin heitä vanhemmilla. He arvostavat vakaumusta ja näkemystä. He uskovat hyvään ja pahaan. Nuorten kanssa keskustellessa tulee selväksi, että heitä koskettavat ongelmat – koulukiusaaminen, rasismi, seksuaalinen häirintä tai seksuaalinen tasa-arvo – ovat aikuisten takaperoisista asenteista tai huonosta vastuunkannosta johtuvia ongelmia, eivät heidän keskinäisestä toiminnastaan johtuvia. Näissä asioissa he ovat valmiita toimimaan, mutta tavoilla joilla oma erityisyys ei jää massan jalkoihin.

 

Nuorten selfiet, videoblogit tai Snapchatit eivät ole egoismia. Ne ovat tapoja liittyä muihin. Aina edes sisältö ei ratkaise, vaan tunne yhdessä olemisesta. Sen vuoksi nuori voi lähettää minuutissa 40 snäppiä tai jättää tuhat WhatsApp-viestiä lukematta. Visuaaliseen kulttuuriin kasvaneet ihmiset testaavat erilaisia rooleja. Tähän toimintaan kuuluu aivan uudenlainen kannustamisen, leikin ja optimismin ajatus. Vaikka netissä esiintyy paljon kiusaamista, siellä on myös aivan valtavasti niitä jotka puolustavat rohkeaa.

 

Omassa työssäni näen paljon hätääntyneitä instituutioita, puhutaan sitten uskonnollisista yhteisöistä, kansalaisjärjestöistä tai taidelaitoksista. Heillä on selvänä, miksi he tarvitsevat nuoria. Mutta kun kysyn, mitä nuoret yhteistyöstä saavat jota he eivät saa muualta, vastaukset jäävät kovin tyngiksi. Nuorilla on jo heidän mielestään meidän maailmaamme jännittävämpi, avoimempi ja muokattavampi todellisuus. Hyvin harvoin on mietitty, mistä itselle tärkeästä ollaan valmiita luopumaan, jos se asia estää nuorten osallistumista.

 

Valitettavasti minkäänlaista yhtä viisautta nuorten osallisuuteen ei ole. On kokeiltava, otettava nuoria kesätöihin, annettava heille valtaa. Ja silti, parhaallakin nuorisotyöllisellä ammattitaidolla ensimmäiset kokeilut voivat mennä pieleen. Nuoruus on rankkaa aikaa, koska silloin on määriteltävä mikä itsestä tekee itsen ja mihin porukoihin itse kuuluu. Instituutioiden kannattaakin etsiä vastauksia autenttisuudesta. Itse en usko, että museossa järjestetty disko on paras tapa saada nuoret käsitämään taiteen mahdollisuudet omalle elämälleen. Laskemalla nuoriin kohdistuvan odotusarvon matalalle saa matalan tuoton tuloksia.

 

Meidän aikuisten on vaikea ymmärtää tai tarttua nuorten luovuuteen tai uuteen yhteiskunnallisuuteen, koska se ei rakennu yhteisten ideologioiden tai visioiden varaan. Jos yhteistä visiota luovuuden taustalta haluaa hakea, kysymys on vapaudesta ja sosiaalisuudesta, oikeudesta valita mihin ryhmiin liittyy. Halusta yhdistää tunne omasta erityisyydestä ja meistä porukkana.

 

Aikuisuus ei ole yhtä kuin valmiit vastaukset

 

Suomi tarvitsee nuoria enemmän kuin he tarvitsevat meitä. Meille on tärkeämpää ymmärtää heidän ilmaisuaan kuin heille tehdä omaa ilmaisuaan näkyväksi meille. Valinta ei siksi ole, onko netti hyvä vai paha. Valinta on, kasvaako uusi vapaus kytköksissä suomalaisuuden projektiin vai kasvaako se muualla.

 

Jos haemme kytköstä, meillä on kaksi vaihtoehtoista etenemistapaa: empatia tai sympatia.

 

Nuorten maailmaa on helppoa ja yleistä selittää sympaattisella lähestymistavalla eli etsiä siitä yhtymäkohtia siihen maailmaan, jonka me tunnemme. Verrata nuoren kesätyöntekijän kertomusta omiin lapsiin tai omaan nuoruuteen. Tämä on inhimillistä. Se kuitenkin antaa meille mahdollisuuden tehdä johtopäätöksen, että ei maailma ole kovin paljon 70-luvusta muuttunut. Same sam but different.

 

Sympaattisen lähestymistavan toinen ongelma on, että se mitätöi kokemuksen erityisyyden. Nuorelle jää hyvää tarkoittavasta jakamisesta tunne, että ei tullut ymmärretyksi. Että ei hänen kokemuksensa ole sama kuin aikuisen oman lapsen, että ei päivittäinen rasismi Helsingin metrossa ole sama asia kuin väkivaltainen nujakointi koulun pihalla 40 vuotta sitten.

 

Valitsemalla empaattisen lähestymistavan pääsee paljon pidemmälle. Empatia on kiinnostusta eroihin, tietoista oman kokemuksen siirtämistä sivuun jotta toisen erityisyys korostuu. Empatialla oppii enemmän. Empatia tarkoittaa sellaisia kysymyksiä kuten:

 

Voitko kertoa tuosta lisää?
Ymmärsinkö oikein, että…
Mitä olisit toivonut, että tilanteessa olisi tapahtunut?

 

Kolmen vuoden kokemus nuorisotyöstä saa minut vakuuttuneeksi, että empatia voittaa sympatian sekä sukupolvien kohtaamisessa että monikulttuurisissa ympäristöissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *