Miksi virkamies tarvitsee ihmistä?

Julkisten palvelujen suunnitteluhaaste on tuottaa palvelut tavalla, jotka vastaavat todellisiin tarpeisiin, ovat houkuttelevia – ja pysyvät budjetissa. Siksikin tarvitaan osallisuutta.

Tuttuni vouhkaa kovalla äänellä.

”Ne kirjoitti siellä niiden nettisivulla, että nyt tätä isoa lakihanketta valmistellaan avoimesti ja osallistavasti. Siis ministeriö, meidän rahoilla. Ja sitten niiden ratkaisu oli se, että oli avattu uusi sähköpostiosoite johon saa lähettää ideoita ja palautetta. Siellä ei ollut mitään aineistoa. Mistä siinä lähetetään palautetta? Kenelle? Mitä sille palautteelle tapahtuu? Lukeeko sitä joku, tuleeko siitä vastaus? Oikeasti!”

Valitettavasti tämä ei ole poikkeus. Juuri tällaisten osallisuusmenetelmien vuoksi koko sanakin on vastatuulessa. Huonojen kokemusten vuoksi ihmisten ajatus osallisuudesta ovat epäselvä kysely tai Post It -lapputalkoot, jotka eivät johda minnekään.

Laiska osallisuus on sitä, että kysytään valmistelematta ja liian avoimilla kysymyksillä ihmisiltä valmiita ratkaisuja. Näin toimitaan, koska se on tekijälle helppoa. Tämän julkisella ja yleishyödyllisellä puolella yhä äärimmäisen yleisen menetelmän ongelma on se, että erityisesti vaikeiden yhteiskunnallisten ongelmien kohdalla ihmiset vastaavat siten, kun on soveliasta. Osaamme vastata haluavamme lisää luomuruokaa, vedota kiireeseen tai toivoa isompaa asuntoa, jos meidän ei tarvitse tuossa tilanteessa ottaa huomioon siitä koituvia lisäkustannuksia tai voimme välttää puheen omasta yksinäisyydestä. Toinen ongelma tässä tavassa on, että ihmiset vastaavat oman kokemuksensa ja tietonsa puitteissa. Taiteen ja kulttuurin ulkopuolella ollut nuori ei osaa välttämättä vastata, että nykytanssikurssi voisi olla ratkaisu haluun nostaa fyysistä kuntoa ilman kilpailua. Kyselyillä syntyy paljon olisi kiva -palveluita, jotka eivät välttämättä vastaa todellisiin tarpeisiin.

Toinen kovin yleinen suunnittelutapa on nojata tutkimus- ja asiantuntijatietoon ja suunnitella tämän perusteella ongelmaan vastaava palvelu. Se on se malli, jossa asiantuntija tietää paremmin ja siksi ei kannata edes kysyä. Tästäkin on kunniakkaat perinteet sekä kunnissa, valtiolla että järjestöissä. Tällä mallilla syntyy huolellisesti mallinnettu, paperilla laadukas palvelu, joka ei houkuttele ihmisiä puoleensa tai joka on vaikea ymmärtää tai löytää.

Kun rahaa on jatkuvasti vähemmän, oikein kumpaankaan edellä kuvattuun ei olisi varaa. Ei kunnan tehtävä ole tehdä asioita, joita joku muukin voisi toteuttaa ja jotka eivät vastaa todellisiin tarpeisiin. Lienee hyvä korostaa, että itse näen tarpeet laajasti. Myös kyky iloita tai omien tarpeiden käsittely ilman häpeää ovat kykyjä, joita yhteiskunnan tulee vahvistaa. Hyvin tehty taide ja kulttuuri vastaavat tarpeisiimme ihmisyyden ymmärtämisestä, vaikeiden asioiden käsittelystä, mielihyvästä ja monimutkaisuudesta.

Samoin kunnalla ei ole varaa tehdä paperilla tehokkaita palveluita, joita kukaan ei käytä. Palvelun teho syntyy vaikutuksesta todellisiin ihmisiin, ei teoreettisesta vaikutuksesta teoreettisiin ihmisiin.

Kun kyse on julkisten palvelujen suunnittelusta, yhtälöä vaikeuttavat vielä yleinen etu ja tasa-arvo. Asiakkuuden ja kansalaisuuden erottaa se, että kansalaisuuteen kuuluu aina omien tarpeiden ilmaisun lisäksi toinen, ainakin yhtä tärkeä kysymys: mites muut? Mitä se tarkoittaa muille, jos minun tarpeeni tyydytetään? Olisivatko jonkun toisen tarpeet sittenkin ensisijaiset? Me ihmiset pystymme todistetusti tähän harkintaan silloin, kun meitä siihen kannustetaan ja kun meille tehdään näkyviksi toisten kokemus- ja näkemyserot. Demokratian tavoite ei olekaan harmonia, vaan erojen hahmottaminen ja niiden vertailu viisaan päätöksenteon pohjana.

Tehokkaat ja reilut palvelut edellyttävät ihmisten osallistumista. Ainoa ero syntyy siitä, onko osallisuus suunnittelussa, toteutuksessa vai arvioinnissa. Osallisuutta tarvitaan siihen, että pääsemme tutustumaan ihmisten arjen käytäntöihin ja arjessa kohdattuihin ongelmiin. Vain näin voimme ratkaista oikeita ongelmia ja ymmärtää, että ihmisten edut ja kyvyt eroavat toisistaan. Useamman järjestön ja kunnan työntekijän pitäisi säännöllisesti lähteä päiväksi sen todellisen ihmisen mukaan kauppareissulle, kirjastoon, kuntosalille tai terveysasemalle. Osallisuutta tarvitaan siihen, kun olemme ymmärtäneet tarpeet ja lähdemme kehittämään ideoita ja testaamaan niitä. Vain näin voimme säästää rahaa luopumalla huonosti toimivista ideoista ennen kuin niitä laajennetaan koko kansalle. Vain testaamalla nopeasti ja uskaltamalla luopua pääsemme käsiksi siihen, mikä muualla toimivassa palvelussa on se mikä pitää säilyttää ja se mitä voidaan muokata. Lisäksi yhä suuremmassa osassa palveluja tarvitsemme ihmisten osallisuutta siihen, että palvelu toimii. Monet vertaispalvelut synnyttävät suurempaa arvoa juuri sillä, että ihmiset voivat ottaa vastuuta toisistaan ja ympäristöstään. Hieno esimerkki tästä ovat rakennusviraston puistotalkoot, joissa porukat hoitavat siistimisen ja kaupunki tarjoaa välineet.

Osallisuutta tarvitaan siihen, että ymmärrämme ja vertaamme erilaisia kokemuksia päätöksenteon pohjaksi. Hyvä osallisuus esimerkiksi kaupungin toiminnassa johtaa siihen, että päätöksentekijällä on tasapuolinen kuva asiaan liittyvistä tiedoista ja ihmisten kokemus- ja näkemyseroista. Onnistunut osallisuus onkin eri asia kuin se, että asiat menevät aina itse toivomalla tavalla. Ja vielä: osallisuutta tarvitaan myös siihen, että demokratia toimii. Juuri osallisuuden tuloksena syntyy kokemus kuulumisesta johonkin laajempaan ja käsitys siitä, miten omat verorahat käytetään. Osallisuuden yksi tavoite onkin kasvattaa luottamusta julkisen vallan hoitoon.

Mutta osallisuus ei ole itseisarvo: sen tavoite vapaus. Juuri osallisuuden avulla voimme tuottaa sellaisia palveluja, jotka avaavat ihmisille vapauksia toimia itsensä ja toisten hyväksi ja poistavat vapautta rajoittavia esteitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *