Kahdeksan asiaa, jotka tulee ottaa huomioon kun halutaan lisätä lasten harrastamista.

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi tällä viikolla selvityksen nuorten harrastustoiveista. Helsingillä on tavoite siitä, että kaikilla on mahdollisuus harrastukseen.

Useamman tutkimuksen perusteella uskaltaa sanoa, että noin 80–90 prosenttia nuorista harrastaa jotakin. Erityisen yleistä harrastaminen on 7-14-vuotiailla, jonka jälkeen tapahtuu merkittävä pudotus. Kiinnostavasti Nuorisobarometri näyttää, että täysi-ikäisyyden myötä harrastaminen taas yleistyy. Kun 15-19-vuotiaista 80 prosenttia ilmoittaa harrastavansa jotakin, 25-29-vuotiaiden osalta jopa 93 prosenttia ilmoittaa harrastavansa jotakin. Ero suomen- ja ruotsinkielisten ja muunkielisten välillä on kuitenkin merkittävä. Joka neljäs muunkielinen ei harrasta mitään.

Nuorisoasiainkeskus tekee viiden helsinkiläisen koulun kanssa Hyvä vapaa-aika -nimistä tutkimushanketta, jossa seurataan kuutta luokkaa läpi yläasteen. Luokan kanssa työskentelevä nuoriso-ohjaaja auttaa nuoria kokeilemaan uusia asioita ja parantaa yhdessä tekemisen kautta ryhmähenkeä. Tutkimushankkeessa selvitetään, mikä vapaa-ajan merkitys on koetulle hyvinvoinnille ja oppimiselle – aihe, josta itse asiassa tiedetään kovin vähän.

Julkinen keskustelu harrastuksista pyörii voimakkaasti maksujen ympärillä. Nuorisobarometrin mukaan vieraskielisistä 47 prosenttia ja muista 34 prosenttia ilmoittaa joutuneensa jättämään jonkun harrastuksen aloittamatta taloudellisista syistä. Näistä vastaajista kuitenkin 80 prosenttia ilmoittaa harrastavansa jotakin.

Hopealuotimaisena ratkaisuna usein esitetään matalampia maksuja, kilpailullisuuden vähentämistä ja jopa maksuttomuutta. Näillä saadaankin hyviä tuloksia. Hyvä vapaa-aika -hankkeen ja nuorisoasiainkeskuksen muun työn perusteella nousee esille kuitenkin muitakin näkökulmia, jotka jopa haastavat talouden merkitystä.

1. Harrastaminen kilpailee kavereiden ja perheen kanssa olevasta ajasta. Mitä vanhemmaksi nuori tulee, sitä suuremmaksi muuttuu kavereiden vaikutus tekemiseen ja kuvaan itsestä (hieno sana tälle on identiteetti). Haastatteluissamme on tullut esille, että monet nuoret eivät koe harrastuksia vapaa-ajaksi, koska harrastuksiin usein liittyy suorittaminen sekä vanhempien valinnat. Siksi harrastukset helposti loppuvat, jos ne muuttuvat kilpailullisiksi ja kavereita ei voi mitenkään sitoa osaksi harrastusta.
2. On vaikea lähteä mukaan, jos ei ole ketään kenen kanssa mennä ensimmäisellä kerralla. Harva nuori (tai aikuinenkaan) lähtee mukaan uuteen juttuun, jos hänelle vain kerrotaan mahdollisuudesta. Nyt kasvussa olevat kansalaisjärjestöt ovat ymmärtäneet, millä nuoria ja aikuisia saa mukaan:
   a. kerrotaan selvästi, mitä tapahtuu
   b. pyydetään henkilökohtaisesti mukaan sen sijaan, että kerrotaan mahdollisuudesta. Tunnistan tämän itsessänikin. Lähdin mukaan mentorointijärjestöön, koska minua pyydettiin nimeltä mukaan.
   c. kun on saatu joku mukaan, annetaan hänelle helpot välineet kutsua kavereita mukaan
   d. ei isketä jäsenmaksulomaketta käteen ensimmäisellä kerralla
3. Harrastamista ei lisätä vain tiedolla. Länsimaissa elää voimakkaana rationaalisen toiminnan ideaali eli ajatus ihmisestä, joka saatuaan oikeaa tietoa valitsee itseään hyödyttävän ratkaisun. Paljon enemmän pitäisi kiinnittää huomiota kyvykkyyksiin. Hyvä vapaa-aika –hankkeen tutkija Anna Anttila konkretisoi tätä hyvin uimassa käymisellä. Maksuttomuus on hyvä alku. Mutta pitäisi myös ratkaista nämä:
   a. Toimintamallit: Miksi pitäisi käydä uimassa?
   b. Osaaminen: Jos en osaa uida, voiko 13-vuotiaana vielä oppia? Onko se noloa? Mitä jos en opi?
   c. Tiedot: Mitä tehdään, kun mennään sisään? Mitä pitää olla mukana? Miten uimahallin kaapit toimivat?
4. Koululla oleviin harrastuksiin jäädään helpommin, jos koulu on lähellä kotia. Hyvä vapaa-aika –hankkeessa on kokeiltu valtavasti hyviä matalan kynnyksen harrastusmahdollisuuksia koulussa. Nuorten puheesta tulee kuitenkin voimakkaasti myös se, että koulun jälkeen halutaan jonnekin muualle kuin kouluun. Jokainen meistä aikuisista voi miettiä, haluaisiko että kaikki omat harrastusmahdollisuudet toteutettaisiin työpaikan yhteistiloissa.
5. Harrastamisen kulttuuri periytyy. Nuorisobarometrin mukaan korkeampi koulutustaso on voimakkaassa yhteydessä harrastamisen yleisyyteen. Vanhemmat hyvin helposti kannustavat omia lapsia siihen, mitä itse harrasti tai olisi halunnut harrastaa. Käykääpä vaikka kysymässä, kuinka monen partiolaisen vanhemmat ovat olleet partiossa. Tässä ei siis ole mitään pahaa, mutta se auttaa ymmärtämään mihin harrastusten aukeaminen uusille porukoille kaatuu. Periytyminen vaikuttaa myös siihen, miten helppo harrastuksia on ehdottaa vanhemmille. Monelle lätkäisän pojalle voi olla vaikeaa ehdottaa, että kenties baletti voisikin kiinnostaa enemmän.
6. Harrastus on vaikea sana. Monet nuorten tekemiset eivät heidän omassa mielessään määrity harrastukseksi. Kuten Hyvä vapaa-aika –hankkeen yksi nuori totesi:”Ei mulla ole mitään harrastuksia, mä vain luen tai piirrän.”
7. Tanssin suosio näkyy joka paikassa. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön selvitys nostaa tanssin esille kasvavana harrastuksena. Toinen suosittu laji selvityksessä on valokuvaus. Tanssin ja valokuvauksen suosiota selittää yhdistyminen katukulttuuriin sekä improvisaation mahdollisuus. Molempiin liittyy mahdollisuus valita ja mahdollisuus tehdä kavereiden kanssa. Nuorisoasiainkeskuksen toiminnassa näkee, että tanssiin – erityisesti katutanssiin – on juuri niin paljon tulijoita kuin tunteja on tarjolla. Tanssin vahvuus on myös se, että se vetää poikia ja tyttöjä muuten hyvin sukupuolittuneessa harrastusmaailmassa. Samoin mediatoiminta vetää sekä tyttöjä että poikia.
8. Jos halutaan auttaa heikommassa asemassa olevia, tulee välttää leimaamista. Kaikille yhteisten palvelujen iso etu on se, että silloin ei erota kenen kotona menee hyvin ja kenellä on hiukan tiukkaa. Partiolaisten suurleirillä on tehty viisas ratkaisu, jossa vapaapaikkaa voi hakea samalla lomakkeella kuin ilmoittaudutaan leirille. Leirillä kukaan ei tiedä, kuka on maksanut. Leimaamista tulisi välttää siksi, että maahanmuuttajat, köyhät, vammaiset tai seksuaalivähemmistöt joutuvat jo valmiiksi jatkuvasti taistelemaan heikkouspuhetta vastaan. Tosiasiassa vähemmistöön kuuluminen tai vähävaraisuus edellyttää suunnatonta voimaa. Erityisryhmille suunnattujen tukitoimien pitääkin aina synnyttää myönteistä ja vahvaa identiteettiä.